Haitilaiset tekevät Dominikaanisessa tasavallassa ne raskaat ruumiilliset työt, joita dominikaanit eivät halua tehdä. He ovat syrjittyjä ja vailla oikeuksia. Maassa asuu satoja tuhansia haitilaisia, eikä kukaan tiedä tarkkaa heidän tarkaa määräänsä. Vain murto-osa heistä on maassa laillisesti.

”Meillä ei ole kansalaisuutta, ei oikeutta terveydenhuoltoon tai koulutukseen. Emme voi avata pankkitiliä, emmekä tehdä monia asioita, jotka ovat jokapäiväistä arkea nykyaikaisessa valtiossa. Aivan kuin meitä ei olisi olemassakaan”, kertoo Sonia Pierre, haitilais-dominikaanisten naisten liikkeen MUDHA:n (Movimiento de Mujeres Dominico-Haitianas) toiminnanjohtaja. Hän jatkaa: ”Ketju jatkuu sukupolvesta toiseen. Vanhemmat eivät saa ilman henkilöllisyystodistusta lapsilleen syntymätodistusta. Haitilaislapset tuomitaan lukutaidottomuuteen ja kurjuuteen heti syntymästään, vaikka heillä olisi perustuslain mukaan oikeus kansalaisuuteen.”

Santo Domingon ”Pikku Haiti” Batey Palmarejo. (Kuva: Kent Wilska)

Opetusministeriön mukaan peruskoulutus tullaan takaamaan kaikille lapsille henkilöllisyyteen katsomatta. Hanke on kuitenkin vasta ehdotuksen tasolla. ”Ilmassa on vielä paljon vastarintaa. Taustalla ovat vuosikymmeniä vanha haitilaisfobia, tekopyhyys ja poliittiset intressit”, sanoo MUDHA:ssa työskentelevä Manuel de Jesús Dandré. Sonia muistuttaa, että ongelma koskee myös kymmeniä tuhansia dominikaanilapsia, joilla ei myöskään ole henkilötodistusta. ”Jos lapsen omalla isällä ei ole papereita, niin toisinaan joku paperit omistava tuttu rekisteröityy isäksi, jottei lapsi menettäisi oikeuksiaan. Lapsella on näin biologinen isä sekä ”laillinen” isä. Tällaisesta valeoikeustoimesta koituu kuitenkin usein myöhemmin harmia”, kertoo Manuel.

Laitonta halpatyövoimaa

Vielä muutama vuosikymmen sitten Haitista värvättiin pakkotyövoimaa dominikaanien sokeripelloille. Nyt siihen ei ole tarvetta, sillä elämä Haitissa on niin kurjaa, että tuhannet pyrkivät vapaaehtoisesti töihin ”rikkaaseen” itäiseen naapurivaltioon. Hispaniolan saaren kahden maan välillä on jyrkkä elintasokuilu: Dominikaanisen tasavallan tulotaso on yli kolme kertaa korkeampi kuin Haitin, ja kehityksen kellot käyvät eri aikaa.

”Ennen vanhaan siirtotyöläisten tuomisesta sovittiin hallitusten kesken, mutta nyt työnvälitys on yksityistä liiketoimintaa. Haitista värvätään vuosittain tuhansia siirtotyöläisiä. Välittäjät eivät kuitenkaan hoida heille työ- ja oleskelulupia. Ihmisliikenne tapahtuu tulliviranomaisten hiljaisessa hyväksynnässä ja he ottavat siitä välityspalkkion”, kertoo Manuel.

Teknologisesta kehityksestä huolimatta sokeriruo’on leikkaus tehdään yhä käsityönä. Haitilaiset siirtotyöläiset ovat tarjonneet tähän halpaa työvoimaa 1900-luvun alusta alkaen. ”Dominikaani ei koskaan leikkaisi sokeria. Se merkitsisi alentumista ja samaistumista haitilaiseen roskasakkiin”, heittää Manuel.

Työläisten ansioita on vaikea määritellä. Hyväkuntoinen kokenut työntekijä voi parhaimmillaan leikata 3000 kiloa sokeriruokoa päivässä. Tuhannelta kilolta saa hieman yli 17 markkaa. Polttavan kuuman auringon alla tehdyn raskaan työn lisäksi on tapeltava epärehellisten työnjohtajien kanssa. ”Alhaisempaa painoa näyttävät viritetyt vaa’at eivät ole harvinaisia. Jokin aikaa sitten Barahonan maakunnassa oli jopa suunnitelmia ottaa käyttöön silmämääräinen mittaus. Siitä syntyi lakko – joku raja pitää hyväksikäytössäkin olla”, kertoo Manuel.

Työntekijöille ei makseta palkkaa suoraan käteen, vaan he saavat arvokuponkeja. Näitä vaihdetaan rahaksi parin viikon välein, mutta myös sinä aikana on syötävä. Kupongeilla voi ostaa tuotteita erityisistä kaupoista, joissa on muita kauppoja korkeammat hinnat. Kauppias ottaa kupongeista vaihtokulut, ja kauppa on usein työnantajan omistuksessa.

Ratsaus ennen palkanmaksua

”Siirtotyöläisten ongelmaan ei löydy ratkaisua, koska sitä ei haluta. Tietyille tahoille on edullista, että maasta löytyy paljon halpaa laitonta työvoimaa, jolla ei ole oikeuksia”, Manuel toteaa kyynisesti, ja jatkaa: ”Laittomat siirtolaiset ovat työnantajiensa armoilla. Kun työt on tehty, heitä ei enää tarvita. Joskus poliisit tekevät ratsian työmaalle juuri sopivasti ennen palkanmaksua. Silloin edessä on katkera paluu Haitiin ilman palkkarahoja. Yritysten tehtävään värväämät viranomaiset saavat tietysti asianmukaisen korvauksen palveluksestaan.”

”Karkoitusperusteeksi riittää väri. Kaikki mustat kuuluvat riskiryhmään; myös dominikaaneja on rahdattu Haitiin. Lailliset paperitkaan eivät aina auta. Poliisit voivat repiä ne mielivaltaisesti ja pam: olet linja-autossa matkalla kohti rajaa. Rahalla kuitenkin aina selviää: 500 pesoa (200mk) oikeaan käteen saattaa riittää, niin että pääsee pois kyydistä. Onnettomia ”asiakkaita” saadaan kuitenkin lisää seuraavasta kadunkulmasta”, Manuel kertoo.

Karkotusten yhteydessä on tapahtunut ihmisoikeusrikkomuksia: perheiden hajottamista, raiskauksia ja murhia. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt kuten Amnesty International ja Human Rights Watch ovat tuominneet Dominikaanisen tasavallan viranomaisten menettelytavat.

Santo Domingon laitamilla

Keskipäivän aurinko paahtaa Palmarejon pölyisillä kaduilla. Ihmisiä istuskelee kadunkulmissa toimettomina. ”Onko sinulla töitä minulle?”, huikkaa nainen vaatimattomasta puutalosta heikolla espanjan kielellä. Hän ei vaivaudu nousemaan ylös sohvalta, mutta toivottaa ylitsevuotavasti Herran siunausta siitä huolimatta, että sai kieltävän vastauksen.

Dominikaanisen tasavallan pääkaupungin Santo Domingon pohjoispuolella sijaitsevassa Batey Palmarejossa käyminen on kuin hyppy valovuoden päähän keskikaupungin muotiliikkeistä ja hienostoravintoloista. Palmarejossa on silti monet asiat paremmin kuin useilla muilla haitilaisten asuinalueilla. Sinne on rakennettu kansainvälisellä tuella muun muassa koulu ja apteekki. Kylässä on myös baari, kauppa ja yksi julkinen vesihana. Sähköäkin on joskus saatavilla.

Palmarejossa on asunut haitilaisia jo useamman sukupolven ajan. Osa heistä vain tulee ja menee, mutta Maria tuli Palmarejoon Haitista vuosi sitten. Töitä ei ole vielä löytynyt. Kylän vanhin Confesor Perez kääntää kreolista espanjaksi: ”Työttömyysluvut ovat täällä korkeita. Valtion sokeriyhtiön CEA:n yksityistämisen jälkeen soke-riruo’on leikkaus alueella loppui. Nyt töitä etsitään kaupungista. Osa on töissä rakennuksilla, jotkut ovat kotiapulaisina.

Vapaatuotanto-alueille ei ole asiaa, sillä siellä tarvitaan jonkin verran koulutuspohjaa. ”Olemme pyytäneet tuloksetta läheisiä joutomaita maatalouskäyttöön.”

”Eri asuinalueilla on tietysti ollut aina ongelmia, mutta elinolosuhteet ovat kyllä viime vuosina huonontuneet selvästi”, kertoo Batey Palmarejossa lapsuutensa viettänyt naisten järjestön MUDHA:n toiminnanjohtaja Sonia Pierre. Hän jatkaa: ”Valtion sokeriyhtiön aikana parakit kunnostettiin ja desinfioitiin jokaisen sadonkorjuun yhteydessä. Näin ei enää tehdä. Lisäksi tarjolla oli aina jonkinlaista puuhaa; oli sukupuoli- ja hygieniavalistusta, ja joskus jopa näytettiin elokuvia”.

Avustustyöntekijöitä huolestuttaa haitilaisten oman kulttuurin katoaminen. MUDHA:n työntekijät yrittävät saada asukkaita ymmärtämään kaksikielisyyden ja omien juurien säilyttämisen tärkeyden. Useiden haitilaisten lapset puhuvat vain espanjaa, sillä äidit eivät tahdo lastensa identifioituvan kreolia puhuviksi toisen luokan kansalaisiksi.

Linkkejä:
www.amnesty.fi
www.amnesty.org