Ensimmäisen kerran Suomen valtion budjettiin varattiin määräraha kehitysyhteistyöhön vuonna 1961. Samana vuonna tehtiin myös toinen historiallinen päätös: YK suositteli teollistuneille maille 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden käyttämistä kehitysapuun.
Moni asia kehitysmaissa on vuosikymmenten kuluessa muuttunut parempaan – osittain kehitysavun ansiosta. YK:n kehitysohjelman UNDP:n mukaan vuodesta 1970 vuoteen 1998 imeväiskuolleisuus kehitysmaissa on puolittunut, lukutaito on noussut 50 prosentista runsaaseen 70 prosenttiin ja odotettavissa oleva elinikä on noussut kymmenellä vuodella.
Kehitys on kuitenkin sivuuttanut ihmiskunnan kaikkein köyhimmän osan kerta toisensa jälkeen. Miksi avusta ei ole ollut heille iloa? Miksi miljardit apudollarit, markat ja jenit tuntuvat valuvan pohjattomaan säkkiin?
1. Kehitysavun suurin ongelma on yksinkertainen: rahaa on käytössä liian vähän.
Maailmanlaajuisesti kehitysapuun käytetään 320 miljardia markkaa vuodessa. Sitä voi verrata vaikkapa EU:n aluetukeen Espanjalle, joka on noin 160 miljardia markkaa. Maapallon asukkaista 1,3 miljardia elää alle dollarin päivätuloilla. Jos kaikki maailman kehitysapu jaettaisiin heille suoraan, riittäisi jokaiselle noin 40 dollaria vuodessa. Todellisuudessa kolme neljäsosaa kehitysavusta käytetään muihin tarkoituksiin: muun muassa köyhien maiden kirjanpidollisiin velkahelpotuksiin, megahankkeisiin ja kansainvälisten järjestöjen palkkakuluihin.
2. Apu ei ulotu niille, jotka sitä kipeimmin tarvitsisivat.
Huolimatta siitä, että kansainvälinen yhteisö on asettanut tavoitteekseen köyhyyden puolittamisen vuoteen 2015 mennessä, kaikkein köyhimpien saama apuosuus on pienentynyt.
Euroopan yhteisö käytti 1980-luvulla kaksi kolmasosaa avustaan köyhimpien maiden avustamiseen. Nyt maailman viidenneksi suurinta – runsaan 34 miljardin markan – avustusbudjettia hallinnoiva yhteisö käyttää avustusrahoistaan enää noin puolet kaikkein köyhimpien maiden tukemiseen.
Vielä dramaattisempi muutos on tapahtunut Suomen kohdalla. Yrjö Uurtimon tutkimuksen mukaan vähiten kehittyneiden maiden osuus Suomen kehitysavusta laski 1990-luvulla 67 prosenttia. Kun Suomi kohdisti koko avustaan 1980-luvun alkupuolella noin 40 prosenttia köyhimmille maille, osuus oli 1990-luvun loppuun mennessä pudonnut 25 prosentin tienoille.
3. Avustajamaan poliittinen ja taloudellinen etu sanelee yhä usein avun kohteen.
Yhdysvallat tukee Lähi-idän tilanteen vuoksi miljardeilla dollareilla Israelia ja Egyptiä, vaikka ensin mainittu kuuluu maailman 25 rikkaimman maan joukkoon ja jälkimmäinenkin luokitellaan keskituloiseksi kehitysmaaksi. Japani on viime aikoina avoimesti lupaillut kehitysapua niille maille, jotka tukevat sen kantaa valaanpyynnin sallimisesta. Suomen korkotukiluotot ovat puolestaan lähes yksinomaan suuntautuneet Kiinaan, jonka valtaville markkinoille pyritään näin tunkeutumaan kehitysavun tukemina.
Politiikan vaikutusta voi nähdä myös siinä, että maailman kehitysapurahat ovat 1990-luvulla laskeneet roimasti. Kylmän sodan päätyttyä reaalikommunismin tappioon, apua ei ole enää tarvittu kehitysmaiden houkuttelemiseen jomman kumman maailmanleirin vaikutuspiiriin.
Suomelle kehitysapu oli kylmän sodan aikana tärkeä linkki pohjoismaihin eli siis länteen. Kun EU-jäsenyyden myötä länteen kuulumista ei enää ole tarvinnut alleviivata, kehitysavussa on tukeuduttu uuteen viitekehykseen, EU-maiden keskiarvoon.
4. Pitkäaikainen apu on edistänyt monissa maissa uudenlaisen riippuvuuden syntyä ja luonut niihin kehitysrahoista riippuvaisen eliitin.
Esimerkiksi Mosambikin ja Ruandan saama kehitysapu ylittää niiden oman bruttokansantuotteen. Suuri riippuvuus avusta ja jatkomahdollisuudesta lainoihin on pitänyt kehitysmaat nöyrinä velanmaksajina omien kansalaistensa kustannuksella. Ugandassa vuotuiset velanmaksukulut ylittävät kolminkertaisesti valtion terveydenhoitoon käyttämät varat, vaikka joka kymmenes ugandalainen lapsi menehtyy ennen viidettä ikävuottaan ravinnon ja hoidon puutteeseen.
5. Apu on onnistunut vain harvoin perimmäisessä tarkoituksessaan: kehitysmaiden ihmisten oman elämänhallinnan parantamisessa ja köyhyyden voittamiseksi tarvittavan talouskasvun aikaansaamisessa.
Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimusten mukaan kehitysavun ja talouskasvun välillä ei voi nähdä selvää yhteyttä.
Erityisesti Afrikassa tilanne on vaikea maailmankaupan epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Samanaikaisesti kun kehitysmaiden tuottamien raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat ovat laskeneet yli 50 prosenttia viimeisten 15 vuoden aikana, teollisuusmaista ostettavien hyödykkeiden hinnat ovat jatkaneet nousua.
YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctad ennustaa Afrikan maiden talouden kasvavan kolmella prosentilla vuosittain seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasvu tulee olemaan hitaampaa kuin muissa kehitysmaissa, mikä tekee mantereesta entistä syrjäisemmän maailmantalouden kolkan.