Suurtulvien pelastusoperaatiot nousivat uutiskynnysten yli kaikkialla maailmassa. Pelastustöiden pääosassa olivat mosambikilaiset itse.

MAPUTO — Helmi-maaliskuussa 2000 Etelä-Mosambikia huuhteli neljä eri tulvaa, yksi toisensa perään. Samanlaista vedenpaljoutta ei ollut nähty yli 150 vuoteen. Kun tulvat olivat laajimmillaan, veden alle jäi Hollannin kokoinen alue. Henkensä menetti noin 700 ihmistä. Kaikkiaan tulvat vaikuttivat kahden miljoonan mosambikilaisen elämään. Mosambik on katastrofien konkari. Jo pelkästään kymmenen viime vuoden aikana maata ovat koetelleet niin sota, vuosisadan pahin kuivuus kuin tulvatkin.

Yksikään maa ei voi selvitä jättitulvan kanssa yksin, ei varsinkaan maailman köyhimpiin kuuluva valtio. Kansainvälisen yhteisön tarjoama apu – raha, kuljetuskalusto, ruoka ja tietotaito – tuli todelliseen tarpeeseen. Suurimman osan varsinaisesta pelastustyöstä tekivät kuitenkin mosambikilaiset itse.

Näyttävimmät kuvat pelastustöistä saatiin, kun tulvaa puihin ja katoille paenneita mosambikilaisia pelastettiin. Kuva puussa synnyttäneestä naisesta syöpyi mieliin. Valkoiset miehet pelastivat pulaan joutuneita afrikkalaisia helikoptereihin. Länsi auttoi taas mantereista köyhintä.

Tulvista kirjan kirjoittanut Mosambik-tuntija Joseph Hanlon muistuttaa kuitenkin näköharhasta: afrikkalaisuus ei liity ihonväriin. Eurooppalainen katsoja erehtyy helposti luulemaan valkoista pelastajaa pohjoiselta pallonpuoliskolta lähetetyksi auttajaksi. Todellisuudessa suurimman osan helikoptereilla pelastetuista ihmisistä poimi talteen naapurimaan Etelä-Afrikan ilmavoimien helikopterit.

Miltei kokonaan uutisten ulkopuolelle jäivät mosambikilaisten veneitse pelastamat mosambikilaiset. Tulvista pelastettiin arviolta 45 000 henkeä. Näistä vain 287 henkeä noukittiin turvaan länsimaisin voimin. Tässä ja tulevissa katastrofeissa tärkein rooli on mosambikilaisilla itsellään. Ratkaisevaa on se, kuinka hyvin yllättäviin tilanteisiin on etukäteen varauduttu.
 

Ennustamisen vaikeus

Säiden haltija ei pidä etukäteen suurta meteliä suunnitelmistaan. Eivät edes tekniikan edistysaskeleet tee pitkän aikavälin ennustamisesta tarkkaa tiedettä. Virheen mahdollisuus on aina todellinen – välillä annetaan vääriä varoituksia.

Vuonna 1997 Mosambikissa odotettiin pahaa kuivuutta. Ilmatieteilijöiden varoituksiin tukeutuen maatalousministeriö kehotti maanviljelijöitä olemaan kylvämättä kaikkea siemenviljaa. Jopa kolmen miljoonan ihmisen pelättiin joutuvan kärsimään kuivuuden seurauksista.

Kuivuus jäi kuitenkin tulematta. Tavallista paremmat sateet suosivat niitä viljelijöitä, jotka eivät olleet varoituksista piitanneet. Usko sääennustuksiin kärsi kovan kolauksen. Pieleen mennyt ennuste seurauksineen teki myös ilmatieteilijöistä entistä varovaisempia. Kynnys antaa mittavia toimia vaativia varoituksia nousi.
Jo syyskuussa 1999 Mosambikiin ennustettiin tavallista pahempaa sadekautta. Tulvavaroituksia annettiin jo kauan ennen tulvien alkua.

Varoituksia ei kuitenkaan uskottu, ja jos uskottiinkin, osa ihmisistä ei suostunut lähtemään tulvaa pakoon kuin aivan viime tipassa. Vaivalla kerätyn omaisuuden – karjan, talon tai irtaimiston – menettäminen pelotti enemmän kuin tulva. Pelko omaisuuden menettämisestä ei ollut turhaa. Tulvaa paenneiden taloista ryöstettiin tavaraa monin paikoin.

Limpopo-joen varrella olevassa Xai Xain kaupungissa viranomaiset kehoittivat muun muassa pankkeja siirtämään tietokoneensa ja arkistonsa matalasta alakaupungista korkealla mäellä sijaitsevaan yläkaupunkiin. Kaksi kaupungin neljästä pankista noudatti kehotusta. Kahdessa tyydyttiin nostamaan arkistot pöytien päälle. Arkistot likosivat liki kuukauden nelimetriseksi nousseen tulvaveden alla.

Rakenteet remontissa

Katastrofissa mitataan se, kuinka hyvin hätätilaan on valmistauduttu. Pelastusmekanismit ja valmius toimia luodaan silloin, kun kaikki on vielä hyvin.

Suurin kritiikki tulvien aikaan kohdistui Mosambikin luonnononnettomuuksien hallinnasta vastuulliseen INGC-laitokseen (Instituto Nacional de Gestão de Calamidades). Eikä syyttä. INGC ei ollut tulvien alkaessa tehtäviensä tasalla, osin siksi että Mosambikin luonnonmullistusten hallintajärjestelmä oli juuri keskellä muutosprosessia.

Tulvien jälkeen INGC:n kehittämiseen on paneuduttu. ”Eron huomaa keskustasolla. Täällä Maputossa INGC toimii nyt paljon paremmin kuin ennen. Mutta maakunnissa tilanne on kyllä yhtä surkea kuin ennenkin”, kertoo jälleenrakennuksessa mukana oleva, kansainvälisessä järjestössä työskentelevä mosambikilainen.

Viime kädessä on kysymys resursseista. Mosambikilla ei ole varaa käyttää budjetistaan kohtuuttoman suurta summaan sellaiseen toimintaan, jota tarvitaan vain silloin tällöin sattuvien luonnonmullistusten varalle, kun koululaitos ja terveydenhuolto kärsivät kroonisesta rahapulasta.
                    

Apukoneisto toimi

Media teki Mosambikin tulvissa tehtävänsä: tieto kulki, ja eri puolilla maailmaa televisionkatsojien tajuntaan piirtyi kuva apua tarvitsevista mosambikilaisista. Moni halusi auttaa.

Pelastustöiden tähdeksi nousi Mosambikin Punainen Risti. Sen vapaaehtoisten verkosto vastasi perusterveydenhuollosta monella tulvaveden saartamalla alueella. Kaikkiaan Mosambikin Punaisen Ristin avun piirissä oli 300 000 henkeä. Harhaa on myös uskomus siitä, että kaikki apu olisi virrannut pohjoisesta. Kolmannes Mosambikin Punaisen Ristin kautta kulkeneesta 11 miljoonan markan apupotista oli kerätty kotimaasta Mosambikista.

Mosambikin tulvissa uutta oli se, että eri puolilta maailmaa tulleet auttajat, myös eri maiden armeijoiden edustajat, suostuivat johdettaviksi. YK sijoitti hätäapuyksikkönsä INGC:n tiloihin. Se, että eri osa-alueiden työtä tekevät tahot saatiin saman katon alle, oli jo itsessään hieno saavutus.

Massiivisen apukoneiston työn onnistumisen varmin mittari on se, että hetkessä tyhjästä luoduilla jättimäisillä tulvaleireillä riitti ruokaa ja sairaudet saatiin pysymään kurissa. Pelätyltä kolerakatastrofilta vältyttiin, vaikka suurimmalla leirillä ihmismäärä hipoi parhaimmillaan 50 000:tta henkeä.

Veden laskettua mosambikilaiset palasivat kotiinsa niin pian kuin se vain oli mahdollista. Suurin leiri, helmikuussa toimintansa aloittanut Chiaquelane, oli syyskuussa niin autio, ettei ohi ajaessa voinut olla edes varma, missä se oli kymmenine tuhansine asukkaineen sijainnut.

Korjaustyöt vielä käynnissä

Edessä oli jälleenrakennus. Suurin osa noudatteli tuttua kaavaa. Kotinsa menettäneille annetaan rakennustarpeita, työkaluja ja maalaisille siemenviljaa uuden sadon pikaista kylvämistä varten.

Yhdysvaltain apujärjestö USAID teki jälleenrakennuksen radikaaleimman vedon: se antoi Maputon lähiseudulla 85 000:lle tulvista kärsineelle perheelle kullekin sata dollaria, ilman mitään ehtoja. Shekki kirjoitettiin perheen vanhimman naisen nimelle, ja perhe sai käyttää sen, miten parhaaksi katsoi.

Eteläisessä Mosambikissa alkavat vuoden 2000 tulvien jälleenrakennustyöt olla loppusuoralla. Pohjoisessa korjaillaan vielä vuoden 2001 tulva-aallon jälkiä. ”Jälleenrakennus tämän vuoden tulvien jälkeen on ollut nopeaa. Suurin osa teistä on jo korjattu, ja monin paikoin saatiin satokin kylvettyä”, kertoo Oxfamin jälleenrakennusohjelmaa vetävä Sylvie Desautels. Ulkomailta tuleva apu paikkailee vain pahimpia ongelmia. Paljon on kiinni siitä, miten hyvin maan omat rakenteet toimivat. Keskeisellä sijalla on paikallishallinto.

”Suurin osa maakuntien virkamiehistä pysyttelee toimistoissaan, heillä ei ole mitään kosketusta siihen todellisuuteen, jossa kansa elää. He ovat vastuussa omille esimiehilleen, eivät tavalliselle kansalle. Yhteyttä ruohonjuuritasolle pitää vain puoluekoneisto, ja sekin vain äänisaalista varmistaakseen. Tottakai kansa tällaisessa tilanteessa suhtautuu epäilevästi kaikkeen ylhäältä tulevaan tietoon”, kertoo jälleenrakennusprojektissa työskentelevä mosambikilainen, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

Loppuvuodesta alkavalle sadekaudelle veikataan kohtuullisia sateita. Paikoin pelätään kuivuuttakin. Tulevaisuudessa luonnononnettomuuksien hallinnassa riittää taatusti töitä, jos ei tänä vuonna, niin joskus myöhemmin. Ilmastonmuutos ja kymmenet Mosambikin halki virtaavat joet takaavat sen, ettei ongelmilta voida välttyä.

Lähteenä käytetty haastattelujen ohella myös Frances Christien ja Joseph Hanlonin kirjaa Mozambique & the Great Flood of 2000.