Afganistanilaisen pikkukylän aukio on täynnä väkeä. Enimmäkseen miehiä, mutta siellä täällä näkyy myös burkhaan pukeutuneita naisia. Talebaniin kuuluvat erottaa siviileistä vain olalla riippuvista kalashnikoveista.
Megafonia kantava mies huutaa pataaninkielisen julistuksen. En ymmärrä puhetta, mutta äänensävy on vakava ja sanojen rynnäkkö nostaa karvat pystyyn. Väki antaa tietä, kun esille tuodaan sidottu mies. Hänet ohjataan selinmakuulle. Viisikymppinen nainen odottaa keittiöveitsen kanssa. Hän kyykistyy ja ryhtyy välittömästi leikkaamaan miehen kaulaa. Henkitorven katkettua kuuluu kuorsausmainen rohina. Veri suihkuaa valtimolta.
Kuva on rakeinen ja kuvaaja amatööri, mutta kylmäpäinen. Hän zoomaa kotikamerallaan lähemmäksi kaulaa, jota naispuolinen pyöveli sahaa väsymättä. Huoneessa on muitakin, jotka näkevät filmin ensimmäistä kertaa. Kaikki tuijottavat ruutua kulmakarvat solmussa. Nuoret miehet ovat kuulleet tästä filminpätkästä ja halusivat ehdottomasti nähdä sen. ”Tätä ei mikään televisioasema maailmassa lähetä”, sanon arkistomateriaalin myyjälle. ”Niin ovat muutkin sanoneet”, hän vastaa.
Ajaessani poispäin en voi unohtaa järkyttävien kuvien vaikutusta. Mietin myös, puhuinko totta, kun sanoin, että tätä eivät tv-asemat lähettäisi?
***
Se mitä näin, oli vain yhden henkilön kuolemaantuomion täytäntöönpano alkeellisissa oloissa. Sitä ennen olin nähnyt joka ilta kuvia yhdysvaltalaisten pommien tuhoista eri puolilla Afganistania. Joissain räjähdyksissä oli kuollut satoja siviilejä. Lapsia, naisia ja vanhuksiakin. Joskus BBC:n tai CNN:n toimittaja seisoi kuvassa ja selitti tapahtumia kylmästi. Pommit näyttivät lähinnä ilotulitukselta. Nukkuvien tai pelosta tärisevien ihmisten repeytymistä osiin oli vaikea kuvitella.
Miksi nämä kuvat olivat huomattavasti vähemmän järkyttäviä, kuin kuva pään irtileikkaamisesta? Todellisuudessa näiden kahden kohtauksen välillä on montakin yhtymäkohtaa. Teloituskohtaus oli todennäköisesti verikosto. Nainen oli luultavasti jonkun äiti tai vaimo, joka teloitti raaasti poikansa tai puolisonsa tappajan. Pommit tekivät samaa. Niillä kostettiin terrori-iskujen tuhoja. Mutta miksi pommitus ylittää lähetyskynnyksen, mutta teloitus ei?
Kuolemantuomion täytäntöönpano on monessa maassa muuttunut erikoisalaksi. Hirttäminen ja ampuminen ovat vanhentuneita keinoja. Sähkötuolin käytöstäkin ollaan luovuttu pahan hajun ja teloitettavan kasvojen kiehumisen takia. Se ei ole ollut miellyttävää katsottavaa. Tappavan ruiskeen siisteys on sen verran siedettävää, että uhrin sukulaisetkin saavat tulla katsomaan teloitusta. Viranomaiset vakuuttavat, että menetelmä ei edes aiheuta kipua.
Lääkärinä en ole tästä vakuuttunut. Hetken syvä pelko voi tuntua ikuisuudelta. Tällaisen tutkimiseen ei ole olemassa lääketieteellisiä keinoja. Kuolema on kokemus, jolla ei ole silminnäkijää. Se näyttää pelottavat kasvonsa vain sille, joka lähtee mukaan.
***
Elokuvissa näytetään äärimmäisen harvoin lähikuvia tutuksi tulleen, hyvää edustavan henkilön tappamisesta. Jos näin tehdään, lähikuva on kasvoista ja päähenkilö ehkä sanoo jonkun arvokkaan tai kohtalokkaan lauseen. Ehkä juuri tämän takia väkivaltaelokuvien menekki laski huomattavasti Yhdysvalloissa syyskuun 11. päivän jälkeen. Monet valmiit filmit vedettiin pois valkokankaalta. Uhrin rooli oli kansalle vielä liian tuore ja voimakas, teloittajan rinnalle ei haluttu asettua.
Uutisissa on sama periaate: ruumiita ja sen osia näytetään vain, jos kohde on riittävän kaukana meistä — kun hän on afrikkalainen, kiinalainen tai jonkun muun etäisen kansan edustaja. Kamerat ovat paikalla todistamassa, kun sotien, tulvien ja maanjäristysten uhrit vedetään pois raunioista.
Väkivaltaa ja sen kuvausta ihailevalle Yhdysvaltain kansalle ei juurikaan näytetty WTC:n tai muiden syyskuun 11. päivän uhreja. Heidän elämästään, työstään, perheistään ja harrastuksistaan tehtiin juttuja lehdissä ja televisiossa. Hymyileviä kuvia ja häävideoita. Arvostan tätä suuresti. Mielestäni juuri näin pitäisi käsitellä jokaista väkivallan uhria. Jään odottamaan päivää, jolloin myös Bosnian, Ruandan ja Afganistanin uhreista näytetään ruumiiden sijaan lapsuuden kuvia.