Ilmastonmuutos. Se on niin yksinkertaiselta kuulostava sana. Termin taakse kätkeytyy kuitenkin huikea määrä tulkintoja, tunnekuohuja ja kädenvääntöä. Eikä syystä, sillä kyseessä lienee globaaleista ongelmista se kaikkein globaalein — planeettamme kohtalo.
Marrakeshissä lyötiin 10. marraskuuta lukkoon pitkään kiistaa herättäneet yksityiskohdat Kioton ilmastosopimuksesta eli saatiin aikaan ensimmäinen sitova kansainvälinen sopimus, jolla yritetään vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Nyt määritellään muun muassa se, miten sopimusta rikkovia maita rangaistaan, miten maat voivat ostaa päästöoikeuksia ja kuinka tarkkaan päästöistä on raportoitava vuosittain. Sopimuksella tähdätään erityisesti hiilen ja öljyn käytön rajoittamiseen.
Ilmaston lämpenemistä aiheuttavia kasvihuonekaasuja eniten tuprutteleva Yhdysvallat jättäytyi sopimuksen ulkopuolelle. Se perusteli päätöstään muun muassa sillä, että kehitysmaat eivät ole mukana sopimuksessa — miksi siis Yhdysvaltojenkaan tarvitsisi. Argumentti on kestämätön, sillä ilmastonmuutosta aiheuttavat pääasiassa teollisuusmaat ja vaikutukset puolestaan tuntuvat pahiten juuri kehitysmaissa.
Sopimus antaa teollisuusmaille mahdollisuuden istuttaa ja kasvattaa hiilidioksidia ilmakehästä nielevää metsää ja korvata siten osan omista päästövahennyksistään. Tämän lisäksi mailla on mahdollisuus käydä niin sanottua päästökauppaa, jos ne eivät ylitä omia päästökiintiöitään. Ilmastoa kuormittavat yritykset maksavat siis siitä, että ne voivat käyttää hyväkseen esimerkiksi brasilialaista sademetsää.
Nieluhyvityksiä ja päästökauppaa ei katsota hyvällä silmällä ympäristöjärjestöissä. Niiden mielestä teollisuusmaat voivat näiden joustojen avulla ostaa rahalla oikeutta saastuttaa ja lykätä todelliset ympäristöpäätökset hamaan tulevaisuuteen.
Onkin helppo yhtyä Greenpeacen Bill Haren arvioon: ”[Kioton sopimuksen hyväksyminen] on huono tulos, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö sopimuksella olisi mitään arvoa. Tämä on ensimmäinen askel.”
Seuraava askel tuleekin olemaan vaikeampi. Nykyinen sopimus vähentää esimerkiksi Euroopan unionin päästöjä vain kahdeksalla prosentilla vuoden 1990 tasosta. Ympäristöjärjestöjen mukaan leikkauksissa pitäisi päästä huomattavasti suurempiin prosenttilukuihin, jotta ilmastonmuutos voidaan pysäyttää. Todellinen kasvihuonekaasujen vähennystarve teollisuusmaissa on jopa 60-70 prosenttia nykytasosta.
Kansalaisjärjestöillä onkin paljon asennemuokkaustyötä edessään. Jollain tavalla kansalaiset pitäisi osallistaa keskustelemaan hiilen ja öljyn käytön haitallisuudesta. Ja kuka laatisi suureen levitykseen jokamiehen/-naisen ilmastonmuutoksen torjuntaohjelman?
Muutos tässäkin asiassa lähtee yksilöstä. Voimme kaikki aika helposti käyttää ekosähköä, suosia lähiruokaa, välttää ylipakattuja tuotteita ja vähentää autoilua. Se olisi suuri palvelus kehitysmaille.