EU:n kauppakomissaari Pascal Lamy hymyili kuin hörökorvainen Hangon keksi marssiessaan ulos WTO:n Dohan kokouksesta. Voittajan on helppo hymyillä: EU sai uuden neuvottelukierroksen aivan kuten oli halunnutkin. Ja kun maatalouden vientituistakaan ei tarvinnut luopua — ei ainakaan ihan vielä — komissaari oli avoimen tyytyväinen.
Muiden reaktiot WTO:n neljännen ministerikokouksen lopputulokseen olivatkin sitten hieman sekavampia.
Kansalaisjärjestökentässä mielipiteet hajosivat pahasti. Myönteisimpiä kommentteja antoivat useat teollisuusmaiden suuret järjestöt, kuten Oxfam, joka antoi Dohalle arvosanan neljä asteikolla nollasta kymmeneen. Myös me Kepan edustajina Dohassa olleet pidimme kokousta lupauksia antavana, vaikka vaikeat kysymykset jäivätkin tulevaisuuden neuvotteluihin.
Todella kriittisiä äänensävyjä kantautui etelästä ja joidenkin pohjoisen järjestöjen piiristä.
Thaimaassa vaikuttavan, tunnetun tutkijan ja aktivistin Walden Bellon kommentti Dohan lopputulokseen oli karu: ”Päätöslauselman hyväksyminen on takaisku kehitysmaille.” Suomessa kansalaisjärjestöjen WTO-kampanja ei nähnyt Dohan kokouksessa mitään positiivista kehitysmaiden kannalta.
Kommenttien ristiriitaisuus saattaa vaikuttaa ulkopuolisesta kummalliselta. Mutta pseudofilosofinen selitys on yksinkertainen: kysymys on siitä, nähdäänkö lasi puolityhjänä vai puolitäytenä.
Me rikkaan pohjoisen järjestöt näemme tilanteen peliteoreettisen kehikon läpi. Me ”pragmaatikot” — tai ”realistit” tai ”köyhän asian unohtaneet leipäpapit” — muistutamme, että aina ei saa kaikkea mitä haluaa. WTO, joka on aikaisemmin ollut täysin kuuro kehitysmaiden inhimillisen kehityksen vaateille, raotti Dohassa varovasti ovea näiden teemojen sisäänpäästämiseksi. Se on myönteistä, ja sen kiistäminen olisi ollut epärehellistä.
Mutta meillä on vääjäämättä myös ulkopuolisen näkökulma aiheeseen. Etelässä köyhyyden ja alikehittyneisyyden keskellä työtään tekevät kansalaisjärjestöt näkevät omakohtaisesti, että kaupan pitkittyvä epätasa-arvo pitää köyhät köyhinä vielä pitkään. Etelän näkökulmasta kehitysmaiden erityistarpeet eivät tässäkään kokouksessa saaneet ansaitsemaansa huomiota. Kun kyseessä on hengissä säilyminen, ei ole kohtuutonta vaatia täyttä lasia puolikkaan sijaan.
Se, että kehitysmaiden hallitukset päättivät hyväksyä sopimuksen, ei tee etelän kansalaisyhteiskunnan vaatimuksista yhtään vähemmän tärkeitä. Kehitysmaiden köyhät tarvitsisivat reiluja kaupan sääntöjä, koska nykysäännöt kurittavat kipeimmin juuri heitä. Kehitysmaiden hallituksilla vain ei ole tähän mennessä ollut lihasta neuvotella sellaista sopimusta. Dohan kokous antoi merkkejä siitä, että lihakset olisivat kasvamassa.