Tampereen Mahatma
Kyllä Tampereelta saa muutakin kuin mustaa makkaraa. Oras Tynkkynen, 24, on asunut kahdeksan vuotta Tampereella ja ollut koko sen ajan kasvissyöjä. Nykyisin hän syö lähes pelkästään luomuruokaa.
Ajokorttia Oraksella ei ole. Matkat taittuvat jalkaisin, pyörällä, junalla ja linja-autolla. Hän matkusti Kioton ilmastokokoukseen viisi vuotta sitten junalla Aasian halki. Matka kesti puolitoista viikkoa. Oras haluaa elää niin kuin puhuu.
Oras toimii aktiivisesti Suomen Maan ystävissä. Viime vuonna hän meni läpi kunnallisvaaleissa Tampereen Vihreiden listalta, ja nyt hän istuu ensimmäistä kauttaan kaupunginvaltuustossa.
”Kaupunginvaltuusto on hyvin erilainen toimintafoorumi kuin kansalaisjärjestöt. Valta on mukana kuvioissa, ja se tekee kaikesta opportunistisempaa, likaisempaa ja itsekkäämpää.” ”Kunnallispoliitikkoja kohdatessaan joutuu ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Joskus saattaa jopa joutua tarkistamaan omia käsityksiään asioista. Se on aika hurjaa! Toisinaan on vain yksinkertaisesti todettava olleensa väärässä.”
”Parasta on se, kun huomaa pystyvänsä kommunikoimaan täysin erilaisesta taustasta lähtöisin olevien ihmisten kanssa. On mahdollista löytää yhteinen kieli ja neuvotella asioista. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää sitä, että pystyy kommunikoimaan oman utopiansa muille.”
Kävelevä viestintävallankumous
Oras on sanansaattajien sukua. Voima, Vihreä Lanka ja Taloussanomat ovat julkaisseet hänen kirjoituksiaan. Oras opiskelee Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, ympäristöpolitiikkaa ja naistutkimusta. Joitakin ympäristöpolitiikan opintoja hän on saanut suoritettua luennoimalla itse opiskelukavereilleen.
”Kaikki alkoi Gandhista kymmenen vuotta sitten. Gandhin filosofia on niin kaunista! Hän oli hyvin tinkimätön ja peräänantamaton. Ihmisellä on myös velvollisuuksia tässä maailmassa. Gandhi uskoi, että maailmassa on hyviä ja pahoja asioita eikä vaan moninaisia asioita, joilla on erilaisia piirteitä, ja joita ei voida asettaa mihinkään normatiiviseen järjestykseen.”
”Gandhi vetosi omaan rooliini tässä maailmassa. Häneen tutustuminen selvitti minulle, miksi olen täällä. Samalla aloin pohtia, miten voisin itse vaikuttaa maailmaan. Yhteiskunnallisessa heräämisessäni oli mukana myös perinteistä maailmantuskaa.”
Tietyt perusarvot Oras imi jo äidinmaidosta. Lapsuuden kodissa Jyväskylässä oli perusvasemmistolainen arvomaailma: kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja kaikista täytyy pitää huolta. Tasa-arvo ja solidaarisuus kuuluivat elämään. Kotona ajateltiin, että asioihin voi ja pitää vaikuttaa. Oras kävi steinerkoulua ja ahmi teini-ikäisenä jokaisen vastaantulevan kansalaisjärjestöesitteen, -lehden ja jäsentiedotteen.
”Tajusin jo nuorena olevani kauhean etuoikeutetussa asemassa, koska kuulun ihmiskunnan pieneen hyvin toimeentulevaan vähemmistöön. Minulla on mahdollisuus saada hyvä koulutus ja ruokaa vatsan täydeltä. Minulla on asunto, tietokone ja mahdollisuus matkustaa.”
”Etuoikeutettu asema herätti kiitollisuuden velan tunteen: koska olen tällaisessa asemassa, minun on yritettävä auttaa muita. Ja vaikka auttamisen mahdollisuus ei aina ole kovin suuri, voin tehdä parhaani.”
Kestävän kehityksen paradoksit
Väitetään, että kestävän kehityksen käsite, jonka Brundtlandin komissio nosti vuonna 1987 menestyksekkäästi poliittiseen ja tieteelliseen puheenparteen, on syntymänsä jälkeen kokenut inflaation. Käsitteen takana oli alun perin huoli siitä, että saastuminen ja luonnonvarojen määrän hupeneminen uhkaavat yhteiskuntien sosiaalista, taloudellista ja teknistä kehitystä.
”Pidän edelleenkin kiinni klassisesta kestävän kehityksen määritelmästä: meidän on kyettävä tyydyttämään nykyisten sukupolvien tarpeet ilman että vahingoitamme tulevien sukupolvien mahdollisuuksia. Pitkälle tulevaisuuteen ulottuva näkökulma on merkittävä tekijä kaikessa poliittisessa päätöksenteossa ja taloudellisessa toiminnassa.”
Todellisuus on kuitenkin toinen juttu. Globaalien ekosysteemien tila heikkenee yhä ja köyhyys lisääntyy. Tavallisia ongelmia kehitysmaissa ovat veden väheneminen liian kovan käytön ja vettä keräävän kasvillisuuden häviämisen vuoksi, maaperän suolaantuminen keinokastelualueilla, metsien katoaminen, maaperän köyhtyminen, eroosio ja parhaan viljelymaan jääminen kaupunkien ja teiden alle. Teollistuneissa maissa saastuminen on iso ongelma.
”Etelän pitäisi lakata apinoimasta pohjoista. Kehitysmaat voivat ottaa oppia niistä poluista, joita pitkin me olemme kulkeneet nykyhetkeen. Olemme tehneet paljon virheitä, joita ei kannata toistaa. Meiltä kannattaisi poimia virheiden sijasta hyviä juttuja, esimerkiksi modernia ympäristö- ja viestintäteknologiaa.”
”Sitä paitsi pohjoisen mallia ei ole mahdollista toteuttaa globaalisti. Meidän vaurautemme perustuu siihen, että syömme jatkuvasti omaa ekologista pääomaamme ja sahaamme oksaa allamme. Olemme dumpanneet monet ympäristöongelmamme kehitysmaiden päänsäryksi.”
Pohjoisella pallonpuoliskolla ympäristöongelmiin havahtuminen vei puoli vuosisataa. Oras toivoo eteläisen pallonpuoliskon havahtuvan nopeammin.
”Olemme teollisuusmaiden järjettömällä ympäristön tuhoamis- ja pilaamiskokeilulla osoittaneet, että näin ei kannata toimia. Toivon pohjoisen pallonpuoliskon kriittisten äänien ja vaihtoehtoisten ajattelumallien leviävän vähitellen etelään. Etelässä on myös omasta takaa kriittistä asennoitumista pohjoisen kehitysmalliin. Etelän ympäristöliikkeet vahvistuvat koko ajan, ja ne voivat tuoda muutoksia omiin yhteiskuntiinsa.”
”Kestävä kehitys ei ole mikään monoliittinen malli. Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Kestävän kehityksen pitää istua paikalliseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Paras vaihtoehto olisi jossain määrin gandhilainen, omavarainen ja paikallisuuteen perustuva yhteiskunta, jossa päätökset ja tuotanto tapahtuisivat mahdollisimman lähellä ihmistä.”
Hui, ilmastonmuutos etenee!
Ilmastonmuutos on Oraksen mielestä maailman vakavin ympäristöongelma. Hän vastaa Suomen Maan ystävien ilmastokampanjasta, ja on osallistunut monta kertaa kansainvälisiin ilmastokokouksiin Suomen viralliseen kokousvaltuuskunnan jäsenenä.
”Ilmastonmuutoksen arvioidaan lisäävän tai voimistavan äärimmäisiä sääilmiöitä, tulvia, kuivuuskausia ja pyörremyrskyjä, nostavan merenpintaa hukuttaen saarivaltioita ja tiheään asuttuja rannikkoseutuja, heikentävän satoja ruoan niukkuudesta jo nyt kärsivillä alueilla ja pienentävän luonnon monimuotoisuutta. Nämä tekijät lisäävät pakolaisvirtoja, nälkää ja muuta inhimillistä kurjuutta etenkin köyhissä kehitysmaissa.”
”Monet kehitysmaat ovat hyvin riippuvaisia maataloudesta, joka reagoi herkästi ilmaston muuttumiseen. Kehitysmaat ovat muutenkin paljon haavoittuvampia kuin teollisuusmaat. Niillä ei ole samanlaisia taloudellisia, teknisiä ja inhimillisiä resursseja sopeutua ilmastonmuutokseen kuin teollisuusmailla.”
Oras on kansainvälisessä ympäristöliikkeessä toimiessaan havainnut, että etelässä ei kurjista tulevaisuudennäkymistä huolimatta käydä yhteiskunnallista keskustelua ilmastonmuutoksesta.
”Ihmisillä on niin paljon muutakin murehdittavaa. Lähes kaikki asiaan liittyvä tutkimus tehdään Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Etelän ympäristöjärjestötkään eivät pidä melua asiasta. Paikalliset ympäristöongelmat ovat usein niin akuutteja ja pöyristyttäviä, että abstraktimpi ja hitaasti etenevä ilmastonmuutos jää vähemmälle huomiolle.”
Kehitysmaat eivät ole olleet kovin aktiivisia kansainvälisissä ilmastokokouksissakaan. Suurin osa aloitteista on tullut teollisuusmaista. Oraksen mukaan päätökset muokataan lähes kokonaan teollisuusmaiden voimin. Kehitysmaat ovat esiintyneet ilmastoneuvotteluissa nimellä ”G77” – ryhmään kuuluu 132 maata. G77 on ollut hajanainen ja neuvottelukyvyltään heikko.
”Pienet saarivaltiot kannattavat tiukkaa ilmastopolitiikkaa. Monet Latinalaisen Amerikan ja Aasian teollistuneemmat maat ovat ilmaisseet halukkuutensa vähentää päästöjään yhdessä teollisuusmaiden kanssa. Kiina, Intia ja muutamat muut maat pitävät kuitenkin kehitysmaihin suuntautuvia päästörajoituksia epäoikeudenmukaisina.”
”Suurin osa Afrikan valtioista ja monet Latinalaisen Amerikan ja Aasian maat ovat pitäneet matalaa profiilia ilmastoneuvotteluissa. Niitä ei kiinnosta mikään muu kuin konkreettisesti niitä koskevat asiat. Öljyntuottajamaat taas ovat suorastaan pyrkineet sabotoimaan neuvotteluja.”
Maan ystävien ja Oraksen mielestä päästöjä pitäisi vähentää globaalisti kahdella kolmanneksella. Teollisuusmaiden on oikeudenmukaisuuden nimissä vähennettävä päästöjä selvästi enemmän. Esimerkiksi Suomessa päästöjä pitäisi vähentää 90 prosenttia nykyisestä tasosta. Muuten ilmastonmuutosta ei pystytä pysäyttämään.
”Monet kehitysmaat ovat olleet kriittisiä päästökaupan, hiilinielujen ja muiden joustomekanismien suhteen. Ne on nähty teollisuusmaiden yrityksinä venkoilla irti päästötavoitteista. Nykyinen keskustelu päästökaupasta onkin ongelmallista. Vauraat teollisuusmaat voivat ostaa itsensä ulos päästövelvoitteista.”
”Neuvostoliiton romahdettua Venäjän ja Ukrainan päästöt ovat pudonneet liki puoleen entisestä tasosta. Niille myönnettiin kuitenkin Kioton ilmastokokouksessa epärealistisen suuret päästökiintiöt, ja nyt niillä on myytävänä valtava määrä tyhjän panttina olevia päästöoikeuksia. Tämän takia päästökauppa ei nykytilanteessa johda todelliseen päästöjen vähentymiseen.”
”On kuitenkin pidettävä mielessä, että vaikka teollisuusmaissa asuu vain neljännes maailman ihmisistä, ne aiheuttavat 60 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Maailman köyhin viidennes tuottaa vain kaksi prosenttia päästöistä. Yhdysvaltalainen tuottaa keskimäärin 20 kertaa enemmän ilmastoa lämmittäviä päästöjä kuin intialainen.”
Oraksen mielestä kaikilla maailman ihmisillä tulisi olla yhtäläinen oikeus yhteiseen ilmastoon. Monet kansalaisjärjestöt ovatkin tarjonneet ratkaisuksi päästöoikeuksien jakamista tasan kaikkien maailman asukkaiden kesken.
”Yhtäläinen päästötaso olisi yksinkertainen ja oikeudenmukainen malli. Silloin pyrittäisiin oikeisiin, suuriin päästövähennyksiin. Käytännössä se merkitsisi toisenlaista päästöoikeuskauppaa ja huomattavaa uutta resurssien suuntaamista pohjoisesta etelään.”
Kehitysmaaliike vaikenee
Ilmastonmuutos ja ympäristökysymykset eivät juuri näy suomalaisessa kehityspoliittisessa vaikuttamistoiminnassa. Suomalaisilla kansalaisjärjestöillä on vähän yhteistyötä etelän ympäristöjärjestöjen kanssa. Suurin osa kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötä on ollut sosiaali- ja terveydenhuoltoa, vammaistyötä ja koulutusta.
”Suomalaiset ympäristöjärjestöt ovat havahtuneet kehityskysymyksiin, mutta kehitysyhteistyötä tekevät kansalaisjärjestöt eivät ole heränneet ympäristöasioihin. Se on aika outoa, kun ottaa huomioon sosiaali-, talous- ja ympäristökysymysten yhteenkietoutuneisuuden todellisuudessa. Kun ympäristö voi huonosti, ihmiset kärsivät. Ei etelän ympäristöongelmia voida ratkaista ilman sosiaalisten ongelmien ratkaisemista. Ja päinvastoin.”
”Ihmettelen, miksi kehitysmaaliikettä ei sen enempää kiinnosta ilmastonmuutos ja meidän oman kulutus- ja autokeskeisen elämäntapamme tuhoisat vaikutukset etelän arkeen. Ilmastonmuutoksesta kärsivät kuitenkin eniten juuri etelän köyhät ihmiset.”
Oras on valinnut yhteiskunnallisen vaikuttamisen tien. Hänen työmaallaan eivät työt tekemällä lopu, mutta maailman vallankumous etenee. Hitaasti tosin.
”Tämä on sellaista voimien ja vastavoimien taistelua. Ei ole realistista ajatella voivansa rakentaa ihannemaailmaa, mutta on mahdollista yrittää viedä maailmaa oman ihanteensa suuntaan. Täytyy vaan yrittää nähdä selvästi, mihin voi oikeasti vaikuttaa ja mihin ei. Suhteellisuudentaju ja ymmärrys omasta rajallisuudesta ovat hyvin tärkeitä näissä hommissa. Kukaan ei voi kuvitella saavansa yksin kauheasti aikaan, mutta yhteistyössä on voimaa!”