MAPUTO — Lauantain kauppareissulle tekemässäni ostoslistassa luki ensimmäisenä ”Katso löytyykö mosambikilaista sapuskaa”. Se, että mosambikilaista ruokaa pitää erikseen etsiä, on aika kummallista, maan pääkaupungissa kun ollaan.
Kierros alkaa torilta. Vihannes- ja hedelmäpöytien väriloisto hivelee silmiä, myyjien kärkkäät ostokehoitukset särkevät korvia. Täällä pitäisi jotenkin selvittää, kenen taskuihin Maputossa ruokaan käytetty raha päätyy.
Jos tyytyisin tekemään ruokaa vain perunasta ja tomaatista, jäisivät meticalini maan talouden käyttövoimaksi. Sipuli antaisi makua lisää, mutta kotimaista ei löydy. Jonkinlaisen salaatin sentään saisin kasaan. Toinen toistaan herkullisemman näköisistä hedelmistä voin vain unelmoida: tuontitavaraa kaikki tyynni. Kadulta löytyy täkäläistäkin banaania ja mangoa, mutta tänne torille asti kotimaiset eivät yllä.
Mosambikin pääkaupunki Maputo on vain tunnin ajomatkan päässä Etelä-Afrikasta, koko eteläisen Afrikan talousveturista. Siellä kaikki on suurempaa ja kauniimpaa, hintoja lukuunottamatta. Siksi tuonti Etelä-Afrikasta kannattaa paremmin kuin paikallinen tuotanto.
Pientuottajien muutamalla kilolla on paha kilpailla suurtilojen liki teollisesti tuotetun ruoan kanssa, varsinkin kun tie Mosambikin maaseudulta kauppaan on paljon pidempi ja kuoppaisempi kuin Etelä-Afrikasta.
Jatketaan matkaa supermarkettiin, siihen kaupungin isoimpaan ja halvimpaan.
Vastassa on käytävä toisensa jälkeen tuontitavaraa. Sokerihyllyn kohdalla sentään pitäisi saada ostoskoriin mosambikilaistakin tuotantoa – sen verran näkyvästi on täkäläisissä lehdissä maan sokeriteollisuuden noususta kirjoitettu. Toisaalta yhtä paljon puhutaan siitä, kuinka suuri työ tullilla on kitkeä sokerin salakuljetusta. Se, joka onnistuu tuomaan naapurimaista lastin sokeria tullitta maahan, tekee hyvät rahat.
Sokeri ei petä. Muidenkin perustuotteiden kohdalla onnistaa: tarjolla on myös Mosambikissa tuotettua maissi- ja vehnäjauhoa. Löytyy kymmenmetriseltä pastahyllyltä yksi kotimainen spagettikin. Kun valtavaa hallia oikein tiheällä kammalla kammataan, jää haaviin vielä mosambikilaista hunajaa ja cashew-pähkinöitä. Ja kai niistä vihannestiskin tuotteistakin jokunen on Mosambikissa kasvanut.
Yksi mosambikilaisten ehdottomista suosikkiruuista on paistettu kana. Suunnataan siis pakastealtaalle: pakastebroileri on tuote, jota maassa on tarjolla omasta takaa. Vilkaisen pakastealtaaseen tarkistaakseni, että kotimainen jyrää edes siellä. Ei jyrää. Viidentoista metrin pituisen pakastealtaan ovat vallanneet brasilialaiset broilerit. Kotimaista haluava saa luvan alkaa hioa kanantappotaitojaan.
Täysin mosambikilaisesta ateriastani tulisi niin mauton, että otan lounaskutsusta vaarin ja suuntaan maputolaistuttavieni maapaikalle, vähän Maputon ulkopuolelle. Tarjolla on feijoadaa, papupataa, mosambikilaisten juhlien vakioruokaa. Jättimäisessä kattilassa muhii ruskeita papuja, vihanneksia ja vuohenlihaa. Kurkistus keittokatokseen kertoo, ettei edes tällä perinteisellä ruoalla Mosambikin taloutta pelasteta. Raaka-aineista suurin osa on matkannut pataan naapurimaasta. Vuohi sentään on kylän teurastajalta, joka tuskin lähiseutuja kauempaa eläimiä hankkii.
Iltapäivää kulutetaan puun alla varjossa vilvoitellen, toivoen että edes silloin tällöin jostain puhaltaisi viileä tuulenhenkäys. Shortseihin ja t-paitoihin sonnustautuneesta joukosta kuoriutuu taas maanantaina tutkijoita, taloustieteilijöitä ja muita akateemisia. Hyvin koulutetut, ulkomailla opiskelleet kolmekymppiset ovat maan tulevaisuuden toivo, ensimmäinen kunnon koulutuksen saanut mosambikilaissukupolvi. Heiltä odotetaan paljon Mosambikin ongelmien ratkaisemiseksi, taloudellistenkin.
Ruoan valmistuminen kestää – unohtunutta riisiä ostamaan lähetetty on itsekin unohtunut jonnekin. Miehet katoavat vaivihkaa puun varjosta, ja palaavat kohta mukanaan kukkuraiset lautaset höyryävää feijoadaa.
Mitäs tämä on? Ei ruoka vielä ole tarjolla.
”Pitää tätä kolmannen maailman ongelmaa ratkoa vapaa-ajallakin”, virnistää joukkue ja lapioi pelkkää papupataa suihinsa. Kolmannen maailman ongelma? Nälkä tietenkin.