Ruokaa ja idealismia
Isabel Guzman tietää aika paljon siitä, mitä ruoka ja nälkä ovat Mosambikissa. Viimeiset 23 vuotta ravitsemustieteilijä on tehnyt töitä mosambikilaisten ruokaturvan parantamiseksi.
Värikkään uran tehneen Isabelin oma tausta on värikäs sekin. Chileläisen tie vei vuonna 1975 Suomeen, kaikista maailman maista. Ja Suomesta Isabel jäi kaipaamaan, tietenkin, saunaa ja pullaa.
Isabelin maailmankansalaisuuden taustalta löytyy idealismi. Ensin vasemmistolaisen Salvador Allenden kannattajiin kuuluneen silloisen aviomiehen ideologia pakotti muutokseen: diktaattori Pinochetin noustua valtaan Chilessä ei perheellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pakolaisuus.
Parin Suomessa vietetyn vuoden jälkeen perhe suuntasi Mosambikiin. Vastikään itsenäistyneessä maassa tarvittiin kipeästi ammattitaitoista väkeä, ja Chilen vasemmistopuolueen kautta maahan rekrytoitiin myös maanpaossa olevia chileläisiä.
”Voi, muistan kuinka hämmästyin, kun tulin ensimmäisen kerran Maputoon. Kuivan ja köyhän aavikon sijaan vastassa olikin vehreä, moderni kaupunki”, Isabel nauraa.
Isabelin saapuessa maahan Mosambikissa työskenteli vain kaksi ravitsemustieteilijää, toinen Hollannista, toinen Brasiliasta. Ensi töikseen Isabel saikin vastuulleen ravitsemusalan koulutuksen järjestämisen. Melkoinen tulikaste.
Samankaltaisiin tulikasteisiin joutuivat monen muunkin alan asiantuntijat: siirtomaavallan kaaduttua Mosambikiin oli jäänyt vain kourallinen koulutettuja ihmisiä.
”Siihen aikaan lähdettiin ihan perusteista. Juuri kukaan ei osannut lukea, se asetti opetukselle aika paljon rajoituksia”, Isabel muistelee.
Terveysasemien henkilökunnalle opetettiin sairaille soveltuvaa ruokavaliota, äideille lasten oikeaa ruokintaa. Hygienia oli ja on yksi tärkeimmistä kysymyksistä: ravintoarvoiltaan paraskaan ruoka ei auta, jos se ruoanlaiton yhteydessä pääsee saastumaan.
”Yhteishenki oli silloin uskomaton, tunsimme olevamme mukana jossakin tärkeässä, ainutkertaisessa. Kaikki me olimme köyhiä, mutta jokainen oli valmis jakamaan vähästään”, Isabel kertoo.
Isabel ei ole ainoa, joka muistelee kaiholla tuoreen Mosambikin ensimmäisiä vuosia. Niissä tuntuu olleen taikaa, joka vetosi yhtä lailla niin mosambikilaisiin kuin maassa asuneisiin ulkomaalaisiinkin. Taika ei kuitenkaan kestänyt. Todellisuus käveli vastaan pian alkaneen sodan muodossa.
Sotavuosista puhuminen puistattaa Isabelia. Sisällissodan kurimusta pahensi entisestään kuivuus. Nälästä ja aliravitsemuksesta tuli arkea Mosambikissa. Isabelille vuodet tarkoittivat lukemattomia kenttämatkoja vaikeissa olosuhteissa. Kansainvälisen ruoka-avun suuntaamiseksi tarvittiin loputtomasti tietoa siitä, millainen oli ravitsemustilanne eri puolilla maata.
Nyky-Mosambik näyttää ravitsemustietelijän silmin ristiriitaiselta. Maassa on ruokaa ja kauppojen hyllyillä riittää, mistä valita, mutta harvalla on rahaa hankkia tarvitsemansa. Osa kansasta on yhtä köyhää ellei köyhempääkin kuin itsenäisyyden alkuvuosina. Talouskasvun hedelmät tuntuvat kasautuneen harvojen taskuihin. Kaiken jakamisesta ei enää puhu kukaan.
Isabelille on selvää, mitä maa kaipaa: lisää koulutusta. Ruokaturvan parantamiseksi on etsittävä uusia, paremmin kuivuutta ja tulvia kestäviä lajikkeita. Maaseudun pienviljelijöille on opetettava uusia ruoan säilömismenetelmiä, jotta satoa saataisiin talteen pahan päivän varalle. Unelmana on myös se, että jonakin päivänä Mosambikissa olisi tarjolla ravitsemustieteellistä koulutusta yliopistotasolla.
Ennen lähtöä kiipeämme vielä ihastelemaan näkymää Isabelin 12-kerroksisen asuintalon katolta. Maputo näyttää yhä kauniilta ja vehreältä.
”En minä Mosambikista osaa pois lähteä, en vaikka lapset ja lapsenlapset asuvat muualla. Olen vieläkin rakastunut tähän maahan”, Isabel huokaa.