Kaisa, 17, on Sisko Mäkelän tytär ja lapsista toinen. Syödään makaronilaatikkoa ”sairaan isossa” (kaupunkilaispojan luonnehdinta) tuvassa. Jauheliha on kotoisin omasta navetasta, N-vuoden eli vuoden 1999 karjasta.
Kaisa pitää eläimistä, Neilikka on hänen suosikkinsa. Kaisa ei kuitenkaan ole hurahtanut lehmiin kuten äitinsä eikä siksi ajattelekaan aikanaan jatkavansa kotitilallaan Pyhännän Tavastkengällä, Oulun läänissä. Veli Jussi, 19, ei liioin.
”Liian kovvaa hommaa ja liian vähän palakkaa”, sanoo Kaisa.
Äiti hymyilee vieressä suu korvissa. Hän on jo ollut aamulla navetassa neljä tuntia: siellä ynisee 20 lehmää ja 20 vasikkaa. Näiden äpyleidensä kanssa hän seurustelee — vuodenajasta riippuen — 5–10 tuntia, arjet ja pyhät. Totta kai niitä silloin rakastaa!
Viime vuoden vasikat olivat kaikki P-vasikoita. Täksi vuodeksi sukulais- ja ystävälapset ovat jo laatineet valmiiksi listoja R-kirjaimella alkavista nimistä.
Kaisa kertoo, että äiti vaistoaa pirttiin saakka, milloin lehmä alkaa poikia.
”Jos lehmät voivat hyvin, äitikin voi hyvin. Jos lehmillä on ongelmia, äitikin on kireä ja hermostunut.”
Yhden ihmisen varassa
Sisko, 45, on vuodesta 1998 virallisesti yksin pitänyt Kankaan tilaa. Aviopuoliso ei joka-aamuista ja -iltaista lehmien palvelemista kestänyt, kun ei ollut lapsesta saakka sellaiseen tottunut. Onneksi uusi miesystävä on itsekin karjatilan kasvatti ja auttaa jakamaan töitä ja vastuuta.
”Koko ajan toivon, ettei vaan mitään sattuisi. Tämä on hyvin riskialtista hommaa”, Sisko sanoo. Navettatöiden lisäksi on muun muassa rehunviljelyä, rehuajoa traktorilla, metsätöitä ja yritystoiminnan pyörittämistä, kaikki hänen varassaan.
Tuotto työstä on noin 500 litraa maitoa päivässä. Lihaakin tietysti tulee, mutta siitä maksetaan vain 1,3–1,7 euroa (8–10 markkaa) kilo. Uuden BSE-tarkastusmaksun myötä lihakilon hinta on tipahtanut 0,96 euroon (5,70 markkaan), niin että mitään tuloa siitä ei kerry. Parempi syödä itse mahdollisimman paljon makaronilaatikkoa.
Kiltin lehmän sorkasta
”Lehmä on loppujen lopuksi hyvin herkkä olento”, Sisko toteaa. Jokainen elikko on oma persoonallisuutensa ja sen mukaan sitä on kohdeltava. Kiintymys on molemminpuolista.
On esimerkiksi käynyt niin, että keväällä ensimmäistä kertaa ulos päästessään lehmät ovat pyrkineet seuraamaan Siskoa aitojen läpi takaisin kotiin. Kun on tottunut pitämään sarvipäätään emännän kainalossa, häntä tulee ikävä laitumellakin.
Toisaalta jos emäntä on hermostunut, lehmät reagoivat heti. Kerran, kun Sisko oli menossa seminaariin, jonne oli kutsuttu Suomen ja Neuvostoliiton ylintä maatalousjohtoa, oli kova hässäkkä. Lomittajaa oli evästettävä ynnä muuta.
”Sain kiltin lehmän sorkasta silmäkulman mustaksi. Seminaarissa oli aika selittäminen: lehmä se oli.”
Sisko Mäkelä suunnittelee jo 50-vuotispäiviään. Niistä tulee lehmä-iltamat ja juhlapuheet omistetaan lehmälle. Eläkepäivätkin kangastelevat — silloin Sisko Mäkelä kirjoittaa kirjan lehmistä.
16 mapillista laatutietoa
Sisko on käynyt luomukurssit ja soveltaa luomumenetelmiä tilallaan. Mutta koko systeemin siirtäminen luomuun maksaisi 170 000 — 250 000 euroa (noin 1 — 1,5 miljoonaa markkaa). Olisi rakennettava uusi pihatto-navetta, jossa lehmät ovat vapaina ja hankittava lisää peltoa rehun viljelemiseksi. Se ei ole ainakaan nyt mahdollista.
”Eikä niitä huonosti kohdella muutenkaan. Itse asiassa paremalla hoidolla lehmät on kuin ihmiset”, hän tuumii.
Hän on juuri saanut valmiiksi tilansa laatukäsikirjan, 16 mapillista yksityiskohtaista tietoa karjan ruokinnasta, terveydestä ja tuotosta. Tervetuloa kuka vaan kysymään ja katsomaan!
Kun Suomi oli siirtymässä EU:hun, Sisko Mäkelä kuului ainoana maanviljelijänä maa- ja metsätalousministeriön maaseutupoliittiseen työryhmään. Työryhmässä hän lobbasi juuri laatuseikkojen todentamisen puolesta. Miten kuluttajat muuten tietäisivät, miksi kotimainen ruoka maksaa enemmän kuin ulkomainen.
”EU:ssa kilpailukykymme ei voi milloinkaan olla sama kuin muiden. Olemme kaukana markkinoista, ja kylmän ilmaston takia karjan ruokavarastot on kerättävä lyhyenä aikana. Vahvuutemme voi olla siis vain laadussa, mutta se on todennettava.”
Laatua on muun muassa se, että markkinoiden ja raskaan teollisuuden vähäisyyden takia ilma ja maaperä ovat puhtaat. Laatua on kylmä ilmasto, koska se luontaisesti torjuu tuhohyönteisiä ja rikkakasveja. Laatua on myös suomalaisen maaseudun ja kulttuurin säilyminen — joskin maatilat alkavat kohta kuulua samaan sarjaan kuin karhu tai valkoselkätikka. Joka vuosi noin 3 000 tilaa luopuu maataloudesta.
Seattlessa myin vasikan
Sisko on juuri kertonut, mikä on hänestä maailman ihanin näky. Se, kun keväällä koko lehmäporukka vauhilla pykeltää koskemattomalle vihreälle laitumelle. Hän itse istuu tuvan rappusella käsi poskella: kuuluu ruohon rouskutus. Aurinko paistaa, linnut laulavat. Naapurien ja kaupunkilaisystävien lapsia häärää kartanolla, suunnittelee tulevaisuuttaan maanviljelijöinä…
Sitten emäntä muina naisina kertoo, että on vähän aikaa sitten palannut Ugandasta.
”Taas olin Oulussa kaksi päivää karanteenissa. Piti saunottaa matkalaukut, pestä kaikki vaatteet, ettei suu- ja sorkkatauti leviä.”
Ugandassa pidettiin IFAPin eli kansainvälisen maataloustuottajajärjestöjen liiton naiskomitean kokous. Sisko Mäkelä on ollut komitean varapuheenjohtaja vuodesta 1998. IFAPin kokouksissa hän on käynyt muun muassa Istanbulissa, Versaillesissa, Hannoverissa, New Yorkissa. Manilaan Filippiineille hän ei päässyt, kun kylvöt olivat kesken.
”Täällä sitä ollaan in the middle of nowhere. Ouluun, Kajaaniin ja Iisalmeen on kaikkiin satakunta kilometriä. Mutta globalisaatio on muuttanut maanviljelijänkin elämän. Kännykän ja sähköpostin avulla pystyy ulkomaillakin hoitamaan kaiken muun yritystoiminnan paitsi lehmien lypsämisen. Barcelonassa ostin kännykällä apulantoja, Seattlessa myin vasikan. Se on matka täältä maaseudulta kaupunkiin lyhyempi kuin kaupungista maalle”, Sisko sanoo ja katsoo hauskasti vieraitaan.
Hänellä on ollut moninaisia luottamustoimia Suomessa. Hulluimpaan aikaan matkoja Tavastkengältä autolla Ouluun ja sieltä lentäen Helsinkiin kertyi kolmekin viikossa. Melkein kerkesi lypsyjen välillä käydä.
”Silloin olin niin vikkelä vielä.”
Kahvikupeilla kehitykseen
Maatalousnaisten kansainväliset kokoukset ovat kuulemma tyystin toisenlaisia kuin miesten. Miehet jakaantuvat kokouksissa sen mukaan tulevatko he protektionismia vai liberaalia maatalouspolitiikkaa ajavista maista.
Naiset rikkovat rajoja. Naiset tulevat kokouksiin suoraan oman arkensa ja arkisten tehtäviensä keskeltä, ja sillä tasolla ollaan heti sisaria, perhepiiri.
”Me ei puhuta politiikkaa. Jokainen tuo oman kokemuksensa, siitä voivat toiset noukkia vastauksen, jonkun vinkin, omaankin elämäänsä.”
Naiset tuottavat yli puolet maailman ruoasta. Silti he omistavat maatalousmaasta vain 2 prosenttia. Maatalouden investointivaroista naiset saavat 5 prosenttia ja maatalousluotoista 1 prosentin. Kun Sisko on kokouksissa kertonut suomalaisten naisviljelijöiden elämästä, etelän kollegat ovat hämmästyksestä mykkiä. Suomessa naiset omistavat maatiloista puolet, heillä on omat tulot ja oma sosiaaliturva. Näin ei ole missään muualla, ei edes Ruotsissa.
Ugandassa naiset tuottavat lähes 80 prosenttia ruuasta. Silti koneet ja rahat on ohjattu miehille, vaikka enimmän aikansa nämä viettävät toreilla. Kuitenkin ugandalaiset naiset ovat hyvin yritteliäitä eivätkä suinkaan ihaile sokeasti länsimaisia menetelmiä. Oloja parannetaan omalla naislogiikalla.
Sisko kertoo eräästä naisryhmästä, jonka jäsenet olivat saaneet hankittua itselleen velattomat asunnot kaupungista.
”Arvaa mistä se alkoi? Posliinikahvikupeista! Ryhmän vetäjä hankki ne ensi töikseen naisille saatuaan vähän rahaa. Kodit, savimajat, alkoivat pian näyttää kovin rähjäisiltä posliinikahvikuppeihin verrattuna… Kehitys alkoi kahvikupeista.”
Siskolle kehitysmaiden maanviljelijänaisten tapaamiset ovat merkinneet muistutusta olennaisesta. Siitä, mistä maanviljelyssä oikeastaan on kyse.
Lähiruokaa mummilta
Makaronilaatikon jälkeen juodaan kahvia posliinikupeista. Pullat ovat mummin tekemiä, hillo mummin ja ukin poimimista marjoista, rieska leivottu samoista ohrista, mitä lehmät syövät. Lähiruokaa parhaimmillaan.
”Kaikilla ihmisillä on oikeus syödä mahdollisimman lähellä tuotettua ruokaa, näin julistettiin YK:n naisten konferenssissa New Yorkissa. Ruokaturva on sitä parempi, mitä lähempänä syöjiä ruoka on tuotettu. Mitä järkeä on viedä Pyhännän vihanneksia Helsinkiin ja tuoda niitä sieltä pakattuina takaisin? Tai yhtenä vuonna juoksuttaa vehnää Venäjältä USA:han ja toisena USA:sta Venäjälle?”
Tavastkenkä on ollut suuri, yli tuhannen asukkaan kylä. Nykyään väkeä on noin 300 ja karjatalous on maanviljelyn perusta. Sisko on Tavastkengältä kotoisin juuriaan myöten. Vuodesta 1984 hän ollut emäntänä tilalla, jossa on syntynytkin.
Sisko on ollut muun muassa Maamiesseuran puheenjohtaja ja mukana Tavastkengän kylätoimintaa pyörittämässä ja yhteisiä juhlia järjestämässä.
”Naislauluporukkamme Tän kylän ämmät viettää tänä kesänä 10-vuotistaiteilijajuhlaansa”, hän sanoo helakasti.
Kylätoiminta oli hänen mukaansa parhaimmillaan, kun ” kyläpäällikkö” oli työtön ja saattoi sen ansiosta antaa työvoimansa yhteiseen käyttöön. Sitten hän työllistyi virallisesti, ja se loppui siihen.
”Kansalaispalkka auttaisi kyliä pysymään elävinä. Nykyään kaikki ovat liian kiireisiä oman työnsä kanssa. Enää ei viitsi pyytää ketään yhteisiin tapaamisiin, kukaan ei kumminkaan kerkiä tulla”, hän pahoittelee.
Tinkapaikassa kyläläiset kaikesta huolimatta auttavat toisiaan. Siskoakin tultiin auttamaan, kun hän avioerossa jäi yksin lasten ja lehmien kanssa.
Emännät juoksevat, karhut kaikkoavat
Pyhännällä maa kohoilee pehmeänä metsää harteillaan. Joki kaartelee, talot ovat matalia, vankkoja, kestäviä. Metsissä asuu hirviä ja karhuja. Viimeksi tansseissa käydessään Sisko kuuli metsästysseuran miehiltä, että parin sudenkin jäljet on nähty.
”Hirvilaumat vaeltavat joskus laitumien läpi. Karhuista ei ole ollut haittaa.”
”Ei ne taia ihan lähelle tullakaan, eivät uskalla. Naapurin emännän kanssa juostaan välillä kymmenen kilometrin lenkkiä, puhe soljuu taukoamattomana virtana. Kyllä siinä karhut kaikkoavat ja kaikki asiat selvenevät”, Sisko hymyilee leveästi.
Mutta taas hän puhuu, leikilliseen sävyyn tosin, tulevista eläkepäivistä. Juoksuja maailmalle ei tahdo enää jaksaa. Kunhan varsinaisen työnsä, karjan, saa hoidettua. Kunpa vaan ei tapahtuisi mitään.
”Alan odotella vieraita maailmalta tänne Pyhännälle. June Englannista on jo käynyt, Victoria on luvannut tulla Ugandasta, Paola Roomasta… Tulkaa tekin ensin kesänä!”
Byrokraateista huolimatta
EU:sta on vielä pakko kysyä. Sisko Mäkelä naurahtaa. Brysselissä hän yritti kerran selvittää, kuinka monta virkailijaa komissiossa töitä tekee. Kukaan ei osannut sanoa, mutta määräksi arveltiin 12 000 — 18 000.
Hän kertoo, että eräänä vuonna kun kylvöt olisi EU:n määräysten mukaan pitänyt aloittaa, pellot olivat veden peitossa, traktorit olisivat uponneet mutaan. EU:hun vedottiin ja vedottiin, turhaan. Viimein kaksi maanviljelijää Oulun seudulta otti valokuvia kyntöpelloista, joilla sorsat uivat ja veneillä soudettiin, ja lähti itse Brysseliin. Siellä he keplottelivat maatalouskomissaari Franz Fischlerin huoneeseen ja saivat tämän vastahakoisesti myöntämään 10 päivää lisää kylvöaikaa.
Se riitti. Pellot ehtivät sen verran kuivahtaa, että toukotyöt onnistuivat — EU:sta huolimatta.