Aliravitsemus tappaa 11 miljoonaa pikkulasta vuonna 2002

Jotta paremmin ymmärtäisi, miksi maapallon asukkaista joka kuudes joutuu elämään kroonisesti aliravittuna, kannattaa pistäytyä Etiopian maaseudulla. Siellä viljelijä Purch Awsato elää ja työskentelee puolen hehtaarin maapalstallaan. Hän ei odota maailmalta paljoa, mutta toivoo voivansa elättää perheensä. Maissia, perunoita ja banaaneja kasvatetaan omaan ruokapöytään. Ulkomaille myytävät kahvipavut ovat perheen ainoa rahan tuoja.

Vientiin tarkoitettujen maataloustuotteiden kauppa on kuitenkin aina monien sattumien summaa. Maailmanmarkkinahinnat vaihtelevat, samoin pienviljelijöiden henkilökohtaiset rahantarpeet. Välittäjien varastojen hetkellinen täyttyminen tai yllättävä kuivuus riittävät muuttamaan pelisäännöt.

Kun Purch Awsato odotti kesällä 2001 kahvisatonsa kypsymistä, kahvin maailmanmarkkinahinta oli alhaalla. Runsaan dollarin kilohinta oli vain ripauksen yli Kansainvälisen kahvijärjestön ICO:n etiopialaisten viljelijöiden minimituotantokustannuksiksi arvioiman 0,8 dollarin (0,9 euron) kilohinnan.

Etiopian kahvi- ja teeneuvoston mukaan viljelijä puolestaan saattoi odottaa maailmanmarkkinahinnasta noin kolmea neljäsosaa itselleen. Purch Awsatolla ei ollut kuitenkaan aikaa valita parasta mahdollista hetkeä. Jatkuva kuivuus oli tehnyt ruokasadosta heikon ja perhe tarvitsi rahaa elintarvikkeiden ostamiseen. Niinpä hän myi satonsa 0,36 dollarin (0,40 euron) eli kolmen Etiopian birrin kilohintaan.

Awsatolla oli viime vuonna tuhansia etiopialaisia kohtalotovereita. Vaikka kahvi muodostaa noin 65 prosenttia Etiopian vientituloista, maan osuus maailmalla myytävästä kahvista on vain kaksi prosenttia. Rutiköyhän maan kahvinviljelijöiden voima ei riitä vastustamaan teollisuusmaiden paahtimoiden valtaa.

Awsaton kahdeksanhenkiselle perheelle ratkaisu merkitsee niukkaa vuotta 2002. He ovat liittyneet joukkoon, johon kuuluu miljardi muuta ihmistä: maailman nälkäisiin.

Niukkuus ei ole nälän syy

Maapallolla yli kuusi miljardia ihmissuuta odottaa päivittäin ruoka-annostaan. 1,2 miljardin ihmisen on kyettävä hankkimaan syötävänsä alle dollarin päivätuloilla. Köyhyys onkin suurin yksittäinen syy aliravitsemukseen.

”Kysymys on kuitenkin ostovoiman puutetta laajemmasta asiasta”, huomauttaa kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen ruokakampanjaa koordinoiva Miia Toikka.

”Köyhyys kehitysmaissa voidaan vahvasti paikallistaa maaseudulle. Niinpä usein kyse on ruoan tuottamiseen tarvittavien voimavarojen puutteesta. Maa, vesi, siemenvilja, työvälineet, luotot ja koulutus ovat maaseudun köyhän ulottumattomissa.”

Toikka on huomannut, että rikkaassa pohjoisessa mielikuvamme nälästä on jämähtänyt stereotypiaksi, jolla on riutuneen etiopialaislapsen kasvot.

”Yleisen harhaluulon mukaan nälkä johtuu ruoan yleisestä niukkuudesta tai kuivuuden aiheuttamista huonoista sadoista. Nälästä syytetään helposti liiallista väestönkasvua tai luonnonoloja. Tosiasiassa maailman ruoantuotantoa luonnehtii pikemminkin yltäkylläisyys kuin niukkuus. Ruokaa tuotetaan niin paljon, että sitä riittäisi jokaiselle kaksi kiloa päivässä: yli kilo viljaa, puolisen kiloa lihaa, maitoa, munia ja saman verran vihanneksia ja hedelmiä. Maailmassa on enemmän ylipainosta kärsiviä ihmisiä kuin aliravittuja”, Toikka kertoo.

Uusi apartheid

YK:n lastenjärjestön Unicefin tuoreessa tutkimuksessa tätä nälän ja kerskakulutuksen, kurjuuden ja ennennäkemättömän vaurauden rinnakkaiseloa maailmassa kutsutaan ”uudeksi apartheidiksi”. Lapsijärjestö muistuttaa, että 11 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta kuolee aliravitsemuksen aiheuttamiin sairauksiin vuosittain.

Maailman johtajat sitoutuivat Roomassa vuonna 1996 järjestetyssä YK:n elintarvike-ja maatalousjärjestön FAOn elintarvikehuippukokouksessa puolittamaan nälkäisten ihmisten määrän vuoteen 2015 mennessä. Kokoukselle tehdyissä selvityksissä arvioitiin, että päämäärään päästäisiin melko pienin rahallisin panostuksin.            

Runsaan kuuden miljardin dollarin vuosittaisella lisärahoituksella nälkäisten määrä olisi onnistuttu vähentämään 400 miljoonaan ihmiseen parin vuosikymmenen aikana. Kyse ei ole tietenkään edes puolinaisesti oikeudenmukaisemman maailman hintalapusta, vaan yksinkertaisesti niistä kustannuksista, joilla köyhimmät maat voivat tehostaa maatalouttaan ja jakaa ylijäämäruoan nälkäisille.

Lisäpanostuksen alhainen määrä – eräissä Yhdysvaltain kehitysapuviraston USAIDin selvityksissä on arveltu jopa kolmen miljardin dollarin eli noin 3,4 miljardin euron lisärahoituksen riittävän – houkuttelee populistisiin vertauksiin rikkaiden maiden kulutuskulttuurin kanssa: Yhdysvalloissa käytetään vuosittain 34 miljardia euroa korujen ja jalokivien hankintaan, Euroopassa syödään jäätelöä vuosittain 9 miljardilla eurolla ja maailmanlaajuisesti golfin ympärillä pyörii vuosittain 45 miljardin euron bisnes. Puhumattakaan maailman asevarustelumenoista, joista alle prosentti riittäisi rahoittamaan kaikki projektit nälkäisten määrän puolittamiseksi. Jo nyt on kuitenkin selvää, ettei vuoden 2015 päämäärään päästä ellei nykyisten maailmanpolitiikan agendalla olevien asioiden tärkeysjärjestys muutu jyrkästi.

Nälkäisten määrä maailmassa kyllä vähentyy — kiitos lähinnä Kiinan ripeän talouskasvun — mutta toivottoman hitaalla kuuden miljoonan ihmisen vuosivauhdilla. Nälkäisten määrän puolittaminen vuoteen 2015 mennessä edellyttäisi 25 miljoonan ihmisen vuosivauhtia.        

Kansainvälisen ruokatutkimusinstituutin IFPRIn keräämät tiedot paljastavat kehityksen olevan varsin epätasaista. Synkin tilanne on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jossa yhdistyvät korkea väestönkasvu ja heikko talouskehitys. Instituutin laskelmien mukaan nälkäisten määrä alueella nousee miljoonilla ja erityisesti lapset tulevat kärsimään aliravitsemuksesta.

”Nälässä on mitä suurimmassa määrin kyse yhteiskunnallisten ja taloudellisten arvojen valinnasta. Maailman nälkäisillä on usein ruokaa aivan vieressään, mutta se ei ole heidän saavutettavissaan”, muistuttaa Miia Toikka.

Esimerkiksi Intiassa on toistasataa miljoonaa nälkäistä, vaikka maa on maissin ja riisin suurviejä. Juuri Intia on Food first -instituutin varajohtajan Anuradha Mittalin mielestä surullinen esimerkki markkinoiden vapauttamisen vaikutuksista. Maailman kauppajärjestön WTO:n maataloussopimuksen mukaisesti Intia laski ruokaöljyjen tullimaksuja 60 prosentista ensin 30:een ja sitten 15 prosenttiin.

Seurauksena oli halvan ulkomaisen ruokaöljyn vyöry, joka syöksi sadattuhannet pienviljelijät ja heidän alkeelliset puristamonsa konkurssiin. Intia oli viidessä vuodessa tehnyt täyskäännöksen aiemmasta omavaraisuudesta maailman suurimmaksi ruokaöljyjen maahantuojaksi.

”Toimeentulonsa menettäneet farmarit uhrattiin vapaakauppaoppien alttarille. Yli kaksi miljoonaa intialaista maaseudun viljelijää joutuu nykyisin vuosittain liittymään maattomien maatyöläisten joukkoon”, kertoo Mittal.

Vapaakauppa on 1990-luvun mantra

Kaupan vapauttaminen on ollut kuitenkin 1980-luvun lopulta lähtien kuin pyhä mantra, jota teollisuusmaiden ekonomistit ja poliitikot ovat kehitysmaille hokeneet. Tiivistyvän kansainvälisen kaupan on selitetty siirtävän tuotannon sinne, missä luontaiset edellytykset ovat parhaimmat ja kustannukset alhaisimmat. Vapaakauppa alentaa tuotteiden hintoja, kiihdyttää taloudellista kasvua ja näin vähentää köyhyyttä ja sen äärimmäistä ilmenemismuotoa, nälkää.

Eräissä Kaakkois-Aasian maissa ja Kiinassa neoliberalistinen talousmalli näyttääkin tuoneen tuloksia. Kaikkein matalatuloisimmille maille sen sijaan lupaukset aikaisempaa nopeammasta talouskasvusta ovat olleet harhaa.

Maailmanpankin yhteenveto 140 matalatuloisimman maan taloudesta kertoo kasvuvauhdin olleen 1990-luvulla keskimäärin 2,4 prosenttia, kun 1980-luvulla, jolloin liberalismi oli lähinnä kasa suunnitelmia ekonomistien pöydillä, keskimääräinen talouskasvu oli 4,4 prosenttia.

Tuloksettominta vientikaupan veto on ollut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jossa vuosina 1960-1980 — eli aikana ennen Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmia — kansantulo henkeä kohden nousi kolmanneksella. Vuosina 1980-1997 se puolestaan laski neljänneksellä.

Vapaakauppaa on yksin tietenkin turha syyttää edes Afrikan köyhyydestä. Mantereen osuus kansainvälisestä kaupasta on vain kaksi prosenttia.

”Monet asiat Afrikassa luovat epäonnistumisen kierrettä: työn tuottavuus on huono, köyhyys estää investoinnit, naisten koulutus on heikkoa ja aids tuhoaa kokonaisia sukupolvia. Tämän vuoksi Afrikan maiden onkin hyvin vaikeata käyttää hyväkseen komparatiivisia etujaan vapaakaupassa”, sanoo kehitysmaiden vapaakauppaongelmiin perehtynyt kansanedustaja Kimmo Kiljunen (sd.). Kiljunen muistuttaa, että vientiin ja jalostettuihin plantaasituotteisiin — kuten kahviin, kaakaoon tai banaaneihin — panostaminen voi johtaa kehitysmaan kotimaisen ruokaturvan heikentymiseen.

Vientituotteille varataan yleensä parhaat viljelyalueet ja niiden tuotto jakaantuu epätasaisesti. ”Eikä vientituotteita välttämättä syödä lainkaan kyseisessä maassa”, sanoo Kiljunen.

Markkinoille pääsy ei riitä

Kehitysmaille vapaakaupan edullisuutta todistellaan sillä, että Maailman kauppajärjestön WTO:n toiminnalla poistetaan kaupan esteitä ja mahdollistetaan maailmanlaajuisten markkinoiden syntyminen. Kun teollisuusmaat alentavat tullejaan, kehitysmaiden on aikaisempaa helpompi myydä tuotteitaan niiden markkinoille ja saada näin kaivattuja vientituloja.

Ongelmana on kuitenkin, että markkinoille pääsyn helpotukset hyödyttävät enemmän teollisuusmaiden kuin kehitysmaiden viejiä. Kehitysmaiden maatalouden tyypillisillä vientituotteilla, kuten trooppisilla plantaasituotteilla, on jo valmiiksi melko alhaiset tullit. Teollisuusmaat pystyvät vahvan tukipolitiikkansa ja teollistetun maataloutensa vuoksi viemään halpoja peruselintarvikkeita ja rehuja myös köyhiin maihin.

”Meidän viljelijöillemme ei ole koskaan kerrottu, mikä WTO on, eivätkä he näe siinä mitään etua”, arvioi Malawin pienviljelijöiden liiton edustaja Emma Candawa Panos-instituutin tutkijoille. ”Päinvastoin, vientituet tukevat eurooppalaisia maanviljelijöitä, jotka vievät tuotteitaan Malawiin. Euroopasta tuleva ruoka on erittäin halpaa ja se on saattanut meidät pahaan jamaan. Meidän viljelijöillämme menee huonosti, paljon huonommin kuin aiemmin. WTO:n on joko muututtava tai sitten se saa mennä.”

Ruokatutkija John Madeley on käynyt läpi Maailmanpankin, WTO:n, Kansainvälisen valuuttarahaston ja eri YK-järjestöjen tekemät tutkimukset vapaakaupan vaikutuksista kehitysmaiden ruokaturvalle. Sadoista tutkimuksista hän on löytänyt vain vähän tukea väitteelle, että vapaakauppa lopulta koituisi myös köyhimpien hyväksi.

”Kukahan oikein voittaa niillä markkinoilla, joille on pääsy niin köyhillä pienviljelijöillä kuin monikansallisilla suuryrityksilläkin? Voihan sitä ajatella, että kehitysmaan kylästä löydetty luontaisesti lahjakas tennispelaaja joskus päästettäisiin pelaamaan Pete Samprasia vastaan Wimbledonin keskuskentälle. Kun peli alkaisi, olisi molemmilla ‘pääsy markkinoille´, joilla pokaalin voittaja ratkaistaan. Mutta markkinoille pääsy itsessään ei ratkaise mitään”, ironisoi Madeley.

Hänen mielestään Meksikon maissinviljelijöiden ahdinko kertoo hyvin kilpailun epätasa-arvosta ja kovuudesta. Meksiko liittyi vuonna 1994 Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueeseen Naftaan ja avasi maissimarkkinansa Yhdysvalloille. Yhdysvaltalaisten tehoviljely synnyttää keskimäärin viisi kertaa meksikolaista maissisatoa suuremman tuotoksen. Lyhyen ajan kuluessa Meksiko toikin jo 40 prosenttia perusruokatarvikkeestaan maissista Yhdysvalloista. Seurauksena oli 700-800 000 maissinviljelijän vararikko ja maaseudun köyhtyminen.

Madeleyn mukaan vapaakaupan aiheuttama kehitysmaiden maaseudun köyhtyminen tunnustetaan laajasti, mutta sitä pidetään ohimenevänä ilmiönä — hintana, joka pitää maksaa toimivan vapaakaupan synnyttämisestä.

”Vapaakaupan innokkaimmatkin tukijat tunnustavat kaupan vapauttamisen lisäävän köyhyyttä. He uskovat, että vapaakauppa kiihdyttää talouskasvua ja kohottaa lopulta kaikkien elintasoa, mutta myöntävät, että se myös kasvattaa köyhien ja rikkaiden välistä kuilua”, vetää Madeley yhteen tutkimustuloksia.

Nälkäisillä kevyt poliittinen painoarvo

Miksi sitten nälkää ei pyyhkäistä pois, jos se kerran on niin halpaakin? Miksi nälkä on niin alhaalla maailman poliittisten johtajien työlistalla? ”Siksi, että nälkäiset eivät äänestä”, vastaa Kimmo Kiljunen.

Nälkäisten poliittisen painoarvon puuttuminen ja nälkään turtuminen näkyi myös vuoden 1996 elintarvikehuippukokouksessa. Poliittisen tahdon takaamiseksi kokous päätettiin järjestää valtionpäämiestasolla, mutta vain 50 maata 186:sta oli vaivautunut lähettämään johtajansa paikalle.

Viime marraskuuksi Roomaan suunniteltu seurantakokous peruutettiin Afganistanin tilanteen vuoksi, WTO:n kokous Dohassa taas pidettiin ajallaan, huomattavasti lähempänä sotatantereita.

Nobelisti Amartya Sen pelkistää nälän syyksi ”maailmanlaajuisen epätasa-arvon”.

Intialaisella perusteellisuudella ruoantuotannon ongelmiin yksityiskohtia myöten perehtynyt taloustieteilijä näkee nälän lopulta ratkeavan yksinkertaisella perusreseptillä. On lisättävä demokratiaa ja ihmisten oman elämän hallintaa. Demokraattisessa yhteiskunnassa ei tunneta nälkää, vakuuttaa Amartya Sen.