Maaliskuisena tiistaina sataa räntää. Bussi 613 Helsingin rautatieasemalta Vantaan Ilolaan on puolillaan töistä palaavia ihmisiä. Kuljettaja on huonolla päällä ja painaa kaasua. Auto kiitää avaran pientaloalueen läpi. Ikkunasta näkyy puita ja tyhjiä pihoja. Sumu peittää harmaan maiseman ja haalistaa värit. Miltäköhän ympäristö näyttää sudanilaisin silmin?

Päätepysäkillä seisoo Thomas Amudeng, pitkä ja hoikka mies, joka johdattelee vieraat kotiinsa. Siellä odottaa perhe, Mary-vaimo ja lapset: Emmanuel, 11, Margarita, 8, Kalisto, 6, ja Marchana, 2. Perheen esikoinen, Sunday, 13, on asioilla ja palaa vasta myöhemmin illalla.

Vielä alkusyksystä Amudengin perhe asui pakolaisleirillä Egyptissä, joka oli ollut heidän kotinsa viimeiset kaksi vuotta. Elämä ei ollut helppoa, mutta Thomasilla ei ole valittamista. Pakolaisleirillä riitti ainakin töitä. Naiset punoivat koreja ja kutoivat pöytäliinoja hankkiakseen rahaa perheilleen, ja Thomas oli mukana järjestämässä niiden myyntiä. Lisäksi hän teki hallinnollisia hommia ja hoiti erään kansainvälisen pakolaisjärjestön taloutta.

Suomeen saapui syksyn aikana vähän yli sata sudanilaispakolaista, jotka sijoitettiin Vantaalle, Kokkolaan, Ouluun ja Vaasaan. Amudengit laskeutuivat Seutulaan varhain lokakuisena aamuna, päät pyörällä pitkästä matkasta. Heille lyötiin avaimet käteen ja järjestettiin kyyti uuteen kotiin Vantaalle.

”Onhan tämä hieno talo”, Thomas naurahtaa ja katselee ympärilleen uudehkossa vuokra-asunnossaan. Keittiössä on pirttipöytä, ja olohuoneen kirjahyllyssä videot. Nurkkapöydällä on vanha tietokone, joka pitäisi kytkeä verkkoon. Makuuhuoneet ovat yläkerrassa, jonne johtaa kodikkaat puuportaat. Lumisella pihalla on tilaa temmeltää, koulut ovat lähellä ja bussilla pääsee Tikkurilan keskustaan. ”Emme Sudanissa osanneet kuvitellakaan, että asuisimme jonain päivänä näin hienosti.”
 

Työtä tekevälle

Mutta pelkkä raha ei tee onnelliseksi. Sen Thomaskin tietää hyvin. ”Meidän perustarpeistamme pidetään huolta, mutta kaikki jää siihen. Sosiaaliviranomaiset antavat rahaa, mutta he eivät oikeasti ole kiinnostuneita meistä ja siitä, miten hyvin sopeudumme suomalaiseen yhteiskuntaan. Heillä ei ole aikaa auttaa meitä eteenpäin.”

Egyptissä järjestetty kolmen päivän Suomi-valmennus saa Thomasilta kiitosta, mutta kurssi olisi saanut jatkua myös uudessa kotimaassa. Kurssi herätti unelmia paremmasta elämästä kaukana pohjoisessa, mutta alkushokki oli silti melkoinen.

”Meille kerrottiin monenlaisia asioita Suomesta, mutta kun tulimme tänne, niin jäimme tyhjän päälle. Sosiaalityöntekijä kävi ensimmäisenä päivänä kanssamme kaupassa ja näytti, miten bussilla matkustetaan. Sen jälkeen olemme saaneet pärjätä yksinämme. Olisin halunnut käydä kiittämässä virkamiehiä, jotka valitsivat meidät Suomeen, mutta siihen ei ole vielä ollut tilaisuutta. Tahtoisin puristaa heidän kättään ja sanoa, että meistä pakolaisistakin on hyötyä monenlaisissa tehtävissä.”

Juuri työnpuute häiritsee Thomasia kaikista eniten. Monien muiden pakolaisten tavoin hänestä on tuskallista istua kotona tyhjän panttina samaan aikaan, kun synnyinmaahan jääneet sukulaiset kärsivät, ja maailmalla tarvitaan auttavia käsiä. Thomasin ääni kohoaa kuin huomaamatta, kun hän miettii elämäänsä:

”Kunpa vain oppisin tarpeeksi suomea ja saisin jostain töitä. Kielitaidon puute on kaikista vaikeinta. Joskus minusta tuntuu, että suomen kielen opiskelu on vain tekosyy pitää meidät kotona. Yhdysvaltoihin ja Australiaan lähteneillä pakolaisilla on paljon helpompaa, sillä siellä pärjää englannilla. Täällä meidän on ihan ensiksi opittava suomi, ilman sitä ei voi tehdä mitään.”

Thomas istuu hetken hiljaa ja katsoo sitten silmiin: ”Suomalaiset ovat ahkeria ja tekevät paljon työtä. Minä kunnioitan heitä suuresti, mutta toivoisin, että he jättäisivät jotain hommia myös meille.”

Myös yksinäisyys vaivaa välillä. Kurssilla pakolaisille kerrottiin, että suomalaiset ovat rauhallista ja yksinviihtyvää kansaa. Thomas on sisäistänyt opin vähän liiankin hyvin, eikä oikein tohdi tehdä tuttavuutta. Yhteyttä pidetään lähinnä muiden sudanilaisten kesken, vaikka Suomeen saapuikin väkeä monista eri heimoista. Naapurissa asuvalta palestiinalaisperheeltä sai apua alussa, mutta sitten tapahtui jotain ja yhteydenpito lakkasi. Suomenkielen tunnilla tapaa toki muita pakolaisia, mutta heillä on kaikilla omat menonsa.

”Kesällä kaikki varmaan on helpompaa, kun voi istua pihalla ja katsella ihmisiä”, Thomas miettii. ”Suomalaisten hiljaisuus ei haittaa, mutta haluaisin vain tietää, mitä te ajattelette pakolaisista. Pidättekö siitä, että olemme tulleet maahanne?”

Koti kirkossa

Onneksi kuitenkin on kirkko. Thomas on muiden sudanilaispakolaisten tavoin harras kristitty. Hän opiskeli aikoinaan katolisessa pappisseminaarissa Sudanissa, mutta jätti opinnot kesken sairastuttuaan. Nykyään Thomas käy perheineen kirkossa kahdesti viikossa: sunnuntaisin Tikkurilassa ja tiistaisin Vuosaaressa, jossa arabiankielinen pastori Mark Shaba johtaa raamattupiiriä. Sinne on Ilolasta pitkä matka.             

”Aina kun tulen johonkin uuteen paikkaan, niin ensimmäiseksi etsin lähimmän kirkon. Tikkurilan kirkon löysimme heti toisena päivänä Suomeen saapumisemme jälkeen. Astuimme sisään ja myöhemmin osallistuimme jumalanpalvelukseen, vaikkemme ymmärtäneet siitä sanaakaan. Onneksi meillä on sama uskonto kuin suomalaisillakin. Se yhdistää, vaikka ihonväriltämme olemmekin erilaisia.”

Ihan samanlaista uskonnon harjoittaminen ei kuitenkaan ole. Thomas on huomannut, että Suomessa kirkossa käy enimmäkseen ikääntyneitä naisihmisiä — Sudanissa taas nuoret ovat kaikista aktiivisimpia seurakuntalaisia. ”Täällä kirkot ovat tyhjiä, meillä Sudanissa täynnä kansaa. Monesti mietin ensimmäisiä eurooppalaisia lähetyssaarnaajia Afrikassa. Nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen: tosi uskovaiset ovat afrikkalaisia, länsimaalaiset ovat paljon maallistuneempia.”

Afrikka sydämessä

Tulevaisuudessa Thomas haluaisi työskennellä jonkun kansainvälisen humanitäärisen järjestön palveluksessa Afrikassa. Hän toivoo, että suomalaiset palkkaisivat avustustehtäviin enemmän pakolaisia. ”Afrikkalaisten on helpompi tulla toimeen missä tahansa maassa Afrikassa. Kaikki on tuttua, kulttuuri ja tavat. Meidän asiantuntemustamme pitäisi käyttää paremmin hyödyksi.”

Perhettään hän ei katastrofien keskelle kuitenkaan enää veisi, vaan vaimo ja lapset saisivat jäädä Suomeen. Jos tilanne Sudanissa rauhoittuu, niin kotiinpaluukin saattaa tulla ajankohtaiseksi. Thomas katsoo BBC:n uutisia ja seuraa tarkkaan entisen kotimaansa tapahtumia Internetistä. Sudanin sisällissota on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta ja vaatinut 1,5 miljoonaa uhria, joista valtaosa on ollut etelässä asuvia kristittyjä ja alkuperäisuskontojen edustajia. ”Sudanin tilanne hirvittää. Etelä- ja Pohjois-Sudanissa asuvat sukulaiseni eivät ole tavanneet toisiaan 20 vuoteen. Politiikka tekee minut vihaiseksi.”

Vaikka isä haaveilee kotiinpaluusta, niin lapset tulevat todennäköisesti jäämään Suomeen. ”He oppivat nopeasti, eivätkä enää muista kunnolla, millaista elämämme oli ennen tänne tuloa. Mutta minun sydämeni säilyy aina afrikkalaisena.”