Politiikan tutkijan Samuel Huntingtonin artikkeli ”Kulttuurien yhteentörmäys?” ilmestyi yhdysvaltalaisessa Foreign Affairs -lehdessä vuonna 1993. Teksti herätti välittömästi yllättävän paljon huomiota ja vastustusta.

Koska artikkelin oli tarkoitus tarjota yhdysvaltalaisille omaperäinen teesi maailmanpolitiikan ”uudesta vaiheesta” kylmän sodan jälkeen, Huntingtonin päättely vaikutti ihailtavan mittavalta, uskaliaalta, jopa visionääriseltä. Artikkelin sanoma oli selvästi suunnattu poliittisille kilpailijoille: teoreetikoille — kuten ”historian päättymisestä” puhuneelle yhteiskuntatieteilijä Francis Fukuyamalle — samoin kuin sille suurelle joukolle, joka oli juhlinut globalismin ja heimokulttuurien ajan alkua ja valtioiden hajoamista.

Huntingtonin mukaan kilpailijat ovat ymmärtäneet vain osan kylmän sodan jälkeisen ajanjakson luonteesta. Hän itse sanoi tuovansa ”ratkaisevan, keskeisen näkökulman” keskusteluun globaalin politiikan tulevaisuudesta.

”Hypoteesini on, että olennainen konfliktien lähde tässä uudessa maailmassa ei tule olemaan ensisijaisesti ideologinen tai taloudellinen. Hallitseva konfliktien lähde ja suuret ihmiskuntaa jakavat tekijät tulevat olemaan kulttuurisia. Kansallisvaltiot pysyvät vahvimpina toimijoina kansainvälisissä suhteissa, mutta globaalin politiikan merkittävimmät konfliktit ilmenevät kansojen ja eri kulttuureihin kuuluvien ryhmien välillä. Kulttuurien yhteentörmäys tulee hallitsemaan globaalia politiikkaa. Kulttuurien väliset rajalinjat ovat tulevaisuuden taistelulinjoja.”

Suurin osa Huntingtonin teeseistä perustuu epämääräiseen ajatukseen ”kulttuuri-identiteetistä”. Sen lisäksi hän puhuu myös ”seitsemän tai kahdeksan (!) merkittävän kulttuurin” välisestä vuorovaikutuksesta. Konflikti kahden kulttuurin, islamin ja lännen, välillä saa suuren osan hänen huomiostaan. Tässä sotaisassa ajattelutavassa Huntington nojaa vahvasti veteraaniorientalisti Bernard Lewisin artikkeliin vuodelta 1990. Lewisin ideologinen kanta näkyy selvästi jo artikkelin otsikossa: ”Muslimien raivon juuret”.

Sekä Huntingtonin että Lewisin artikkeleissa ”länneksi” ja ”islamiksi” kutsuttavien valtavien kokonaisuuksien vakuutetaan edesvastuuttomasti muistuttavan eläviä olentoja, aivan kuin suunnattoman monimutkaiset asiat — kuten identiteetti ja kulttuuri — esiintyisivät sarjakuvamaisessa maailmassa, jossa Kippari-Kalle ja hänen vihollisensa Brutus lyövät toisiaan armotta lyttyyn ja toinen, aina oikeamielisempi nyrkkeilijä saa yliotteen vastustajastaan.

Huntington ja Lewis eivät tietysti vaivaa päätään ajatuksilla kulttuurien sisäisestä dynamiikasta ja monimuotoisuudesta. Heitä ei liiemmin kiinnosta se, että merkittävin haaste useimmissa moderneissa kulttuureissa koskee kunkin kulttuurin määritelmää tai tulkintaa. Kumpikaan ei näytä myöskään ottavan huomioon sitä vaaraa, että kun puhutaan kokonaisten uskontojen tai kulttuurien puolesta, sorrutaan selvään tietämättömyyteen ja kansankiihotukseen. Heille länsi on länsi ja islam on islam.

Huntingtonin mukaan länsimaisten poliitikkojen ja virkamiesten erityinen haaste on varmistaa, että länsi vahvistuu ja pystyy torjumaan kaikki muut kulttuurit, erityisesti islamin. Vielä huolestuttavampi on Huntingtonin olettamus, että hänen näkökulmansa — eli koko maailman tarkasteleminen tähystyspaikalta kaikkien tavanomaisten ja näkymättömien siteiden ulkopuolelta — on se oikea. Aivan kuin kaikki muut säntäilisivät ympäriinsä etsien vastauksia, jotka hän on jo löytänyt.

Huntington on ideologi, joka haluaa muuttaa ”kulttuurit” ja ”identiteetit” sellaisiksi, mitä ne eivät ole: pysähtyneiksi, eristyksissä oleviksi kokonaisuuksiksi, joissa ei näy jälkeäkään ihmiskunnan historiaa elävöittävistä lukemattomista virtauksista ja vastavirtauksista. Nämä virtaukset ovat vuosisatojen aikana mahdollistaneet sen, että historiamme ei sisällä pelkästään uskonnollisia sotia ja imperialistisia valloituksia, vaan että se on myös vaihdannan, vuorovaikutuksen ja jakamisen historiaa.

Tämä huomattavasti näkymättömämpi historia unohdetaan, kun ”Kulttuurien yhteentörmäys” -artikkelissa esitettyä päätöntä, rajattua ja tiiviistä sodankäyntiä painottavaa todellisuuskuvaa rynnätään esittelemään. Kun Huntington julkaisi samannimisen kirjan vuonna 1996, hän yritti terävöittää hieman väitteitään ja lisäsi runsaasti alaviitteitä, mutta hämärsi sanomaa entisestään ja osoitti olevansa kömpelö kirjoittaja ja kankea ajattelija.

Huntingtonin peruskaava — lännen asettaminen muita kulttuureita vastaan (eli kylmän sodan vastakkainasettelu uudelleen muotoiltuna) — säilyi muuttumattomana.

***

Tämä asetelma on sitkeästi tullut esille julkisessa keskustelussa — usein salakavalasti ja epäsuorasti — syyskuun 11. päivän kauheiden tapahtumien jälkeen. Huolellisesti suunniteltua, vaikuttimiltaan sairaalloista pienen mielenvikaisen radikaaliryhmän toteuttamaa itsemurhaiskua ja joukkoteurastusta on pidetty todisteena Huntingtonin teesin todenmukaisuudesta.

Todellisuudessa pieni kiihkoilijoiden joukko anasti suuria ajatuksia (käytän sanaa väljässä merkityksessä) rikollisiin tarkoituksiin. Sen sijaan, että olisivat ymmärtäneet tämän, kansainväliset kuuluisuudet Pakistanin entisestä pääministeristä Benazir Bhuttosta Italian pääministeriin Silvio Berlusconiin ovat iskun jälkeen saarnanneet islamin ongelmista. Jälkimmäinen käytti Huntingtonin ajatuksia pauhatakseen jälleen kerran lännen ylivoimaisuudesta — siitä, että ”meillä” on Mozart ja Michelangelo ja heillä ei. (Berlusconi esitti myöhemmin laimean anteeksipyynnön loukkauksestaan ”islamia” kohtaan.)

Miksi emme sen sijaan rinnastaisi Osama bin Ladenin ja hänen kannattajiensa tekoja — tuhoisuudessaan toki lievempiin — kultteihin, kuten teksasilaiseen Daavidin oksaan, Guyanassa 900 opetuslapsensa kanssa itsemurhan tehneeseen pastori Jim Jonesiin tai Tokion metroa kaasuttaneeseen Aum Shinrikyohon?

Edes yleensä maltillinen brittiläinen viikkolehti The Economist ei viime syyskuussa voinut vastustaa yleistyksen käyttöä. Lehti kehui yliampuvasti Huntingtonin ”julmia ja yleistäviä, mutta kaikesta huolimatta terävänäköisiä” islamia koskevia huomioita. Lehti toteaa — Huntingtonia lainaten — sopimattoman juhlalliseen sävyyn, että ”nykyisin maailman noin miljardi muslimia ovat vakuuttuneita kulttuurinsa ylivoimaisuudesta — ja heitä riivaa vallan puute”. Tiedusteliko Huntington asiaa 100 indonesialaiselta, 200 marokkolaiselta, 500 egyptiläiseltä ja 50 bosnialaiselta? Jos kysyikin, mikä otos tämä muka on?

Lukuisat pääkirjoitukset jokaisessa merkittävässä yhdysvaltalaisessa ja eurooppalaisessa sanoma- ja aikakauslehdessä ovat lisänneet osansa tähän yleistämisen ja maailmanlopun sanastoon. Sanailun tarkoituksena ei ole valistaa vaan synnyttää ”länteen” kuuluvissa lukijoissa närkästystä ja intohimoa — ja sanella, mitä meidän ”länteen” kuuluvien tulisi tehdä.

Lännen ja etenkin Yhdysvaltain sodassa sen vihaajia, riistäjiä ja tuhoajia vastaan itse itsensä taistelijoiksi nimenneet henkilöt käyttävät asiattomasti Churchillin puheista tuttua retoriikkaa. He eivät juurikaan kiinnitä huomiota monimutkaisiin historiallisiin ilmiöihin, jotka uhmaavat yksinkertaistuksia ja kumoavat rajoja, joilla meidät yritetään jakaa erillisiin aseistettuihin leireihin.

***

”Islamin” ja ”lännen” kaltaisten epämiellyttävien termien ongelma on, että ne johtavat harhaan ja hämmentävät mieltä, joka yrittää saada selvää sekavasta todellisuudesta. Todellisuutta on vaikea lokeroida. Muistan kerran keskeyttäneeni miehen, joka yhdessä Länsirannan yliopistossa vuonna 1994 pitämäni luennon jälkeen nousi yleisön joukosta ja ryhtyi voimakkaasti arvostelemaan ajatuksiani ”länsimaisina” eli hänen kannattamiensa jyrkkien islamilaisten ajatusten vastaisina.
”Miksi olet pukeutunut pukuun ja solmioon?” oli ensimmäinen terävä vastaus, joka tuli mieleeni. ”Nekin ovat länsimaisia.” Hän istui alas nolo hymy kasvoillaan, mutta muistin tapauksen, kun aloimme saada tietoja syyskuun 11. päivän terroristeista. Miten he olivat hallinneet tekniset yksityiskohdat, joita tarvittiin murhanhimoisiin iskuihin World Trade Centeriä, Pentagonia ja kaapattuja lentokoneita vastaan. Missä kulkee raja ”länsimaisen” teknologian ja — kuten Berlusconi totesi — ”modernin” kanssa yhteiseloon kykenemättömän ”islamin” välillä?

Rajanveto ei ole tietenkään helppo. Miten kerta kaikkisen riittämättömiä erilaiset termit, yleistykset ja kulttuuriset väitteet ovatkaan. Tietyllä tasolla alkukantaiset intohimot ja hienostunut tietotaito lähestyvät toisiaan tavoilla, jotka osoittavat vääräksi tiukan rajan ei ainoastaan ”lännen” ja ”islamin” vaan myös ”menneisyyden” ja ”nykyhetken” tai ”meidän” ja ”heidän” välillä — puhumattakaan identiteetin ja kansallisuuden käsitteistä, joiden määrittely on ikuinen kiistan aihe.

Yksipuolinen päätös piirtää rajaviivoja hiekkaan, ryhtyä ristiretkiin, vastata heidän ”pahuuteensa” meidän ”hyvyydellämme”, hävittää terrorismi maan päältä tai — Paul Wolfowitzin nihilististä sanastoa käyttääkseni — lopettaa kokonaisia kansakuntia, ei helpota kokonaiskuvan saamista todellisuudesta. Päinvastoin, yksipuolinen toiminta osoittaa, miten paljon yksinkertaisempaa on esittää taisteluhenkisiä lausuntoja massojen liikkeellesaamiseksi kuin pohtia, tarkastella ja selvittää, millaisessa todellisuudessa elämme ja kuinka lukemattomat elämät — ”meidän” yhtä hyvin kuin ”heidän” — ovat yhteydessä toisiinsa.

Edesmennyt Eqbal Ahmad analysoi ”uskonnollisen oikeiston juuria” huomattavassa, muslimilukijoille suunnatussa kolmen artikkelin sarjassa, joka julkaistiin tammi-maaliskuussa 1999 Dawnissa, Pakistanin arvostetuimmassa viikkolehdessä. Ahmad kritisoi artikkeleissaan erittäin ankarasti sitä, että fanaattiset tyrannit vääristävät islamia. Fanaatikkojen pakkomielle säännellä henkilökohtaista käyttäytymistä edistää Ahmadin mukaan ”rikoslaiksi pelkistettyä islamilaista yhteiskuntajärjestystä, josta on poistettu sen humanismi, estetiikka, älyllisten päämäärien tavoittelu ja hengellinen omistautuminen”. Tämä johtaa siihen, että uskontoa tulkitaan yleensä yhdestä, kontekstistaan erotetusta uskonnollisesta näkökulmasta, joka sulkee pois muut tavat tulkita uskontoa.

Ilmiö vääristää uskontoa, halventaa perinteitä ja mutkistaa poliittista prosessia kaikkialla. Ajankohtaisena esimerkkinä Ahmad esittelee jihad-sanan laajaa, monimutkaista ja moniarvoista merkitystä ja osoittaa sitten, että sanan nykyisessä, rajallisessa määritelmässä — jossa se merkitsee mielivaltaista sotaa oletettuja vihollisia vastaan — on mahdotonta ”tunnistaa islamilaisuutta — uskontoa, yhteiskuntaa, kulttuuria, historiaa tai politiikkaa — sellaisena kuin muslimit sen ovat eläneet ja kokeneet kautta aikojen”.

Ahmadin loppupäätelmä on, että modernit islamistit ovat ”kiinnostuneita vallasta, mutta eivät sielusta”. ”Heitä kiinnostaa enemmän ihmisten käyttäminen poliittisiin tarkoituksiin kuin kansan toiveiden ja kärsimysten jakaminen ja lievittäminen. Heidän poliittinen agendansa on erittäin rajoittunut ja aikaan sidottu.” Tilannetta on pahentanut se, että samankaltaisia vääristymiä ja fanaattisuutta ilmenee ”juutalaisten” ja ”kristittyjen” puheissa.

Kirjailija Joseph Conrad ymmärsi — paremmin kuin kukaan hänen lukijoistaan 1800-luvun lopulla olisi voinut kuvitella — että erottavat tekijät sivistyneen Lontoon ja Afrikan ”pimeyden sydämen” välillä katosivat nopeasti vaikeissa olosuhteissa. Conradille oli selvää, että eurooppalaisen sivistyksen huiput voivat silmänräpäyksessä vajota mitä barbaarisimpiin käytäntöihin hyvin lyhyessä ajassa. Conrad myös kuvaili teoksessaan Anarkistit (1907), kuinka terroristit pitävät abstraktioista kuten ”puhdas tiede” (ja laajemmassa merkityksessä ”islam” tai ”länsi”). Samassa teoksessa Conrad toi esille, kuinka terroristit ovat pohjimmiltaan moraalisesti hyvin rappeutuneita.

***

”Taistelevien kulttuurien” välillä on tiiviimpiä siteitä kuin useimmat meistä haluaisivat uskoa. Sekä Freud että Nietzsche osoittivat, kuinka (ajatusten) liikenne huolella ylläpidettyjen, jopa valvottujen rajojen yli kulkee usein pelottavan helposti. Mutta toisaalta häilyvät ja moniselitteiset aatteet, jotka suhtautuvat skeptisesti meille usein rakkaisiin käsitteisiin ja ajatuksiin, tuskin tarjoavat sopivia, käytännöllisiä ohjenuoria syyskuun tapahtumien jälkeiselle ajalle.

Siksi käyttöön on otettu huomattavasti vakuuttavammat taistelukäskyt (ristiretki, hyvä vastaan paha, vapaus vastaan pelko jne.), jotka on johdettu Huntingtonin olettamasta vastakkainasettelusta islamin ja lännen välillä. Myös viralliset puheet heti syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen ammensivat sanastonsa samasta lähteestä. Viralliset lausunnot ovat sen jälkeen huomattavasti maltillistuneet, mutta vihaa uhkuvien muiden puheiden ja toimien määrä sekä ilmoitukset arabeihin, muslimeihin ja intialaisiin kaikkialla Yhdysvalloissa kohdistuneista lainvalvontatoimista antavat viitteitä siitä, että ajattelutapa ei muutu.

Yksi syy ajattelutavan sitkeyteen on myös muslimien lisääntynyt läsnäolo kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kun ajatellaan Ranskan, Italian, Saksan, Espanjan, Britannian, Yhdysvaltojen ja jopa Ruotsin nykyistä väestöä, on myönnettävä, että islam ei enää ole lännen laitamilla vaan sen keskuksessa. Mutta mikä tässä läsnäolossa on niin uhkaavaa?

Syvällä kollektiivisessa kulttuurissa ovat muistot ensimmäisistä suurista arabialais-islamilaisista valloituksista, jotka alkoivat 600-luvulla ja — kuten maineikas belgialainen historioitsija Henri Pirenne kirjoitti merkittävässä kirjassaan Mohammed and Charlemagne (1939) — pirstoivat lopullisesti Välimeren alueen ikivanhan yhtenäisyyden, tuhosivat kristillis-roomalaisen synteesin ja saivat aikaan uuden kulttuurin, jota hallitsivat pohjoiset voimatekijät (Saksa ja Kaarle Suuren ajan Ranska). Tämän uuden kulttuurin tehtävä tuntui Pirennen mielestä olleen ryhtyä taas puolustamaan ”länttä” sen historiallisia ja kulttuurisia vihollisia vastaan.

Pirenne jätti valitettavasti mainitsematta, että tätä uutta puolustuslinjaa luodessaan länsi käytti hyväkseen islamin humanismia, tiedettä, filosofiaa, sosiologiaa ja historiankirjoitusta — islamia, joka oli jo asettunut Kaarle Suuren maailman ja klassisen antiikin väliin. Islam oli mukana alusta alkaen, mikä jopa Muhammedia vihanneen Danten oli myönnettävä, kun hän sijoitti profeetan helvettinsä keskukseen.

***

Sitten on vielä itse monoteismin eli yksijumalaisuuden kestävä perintö, joka koskee — ranskalaisen orientalistin Louis Massignonin osuvasti nimittämiä — ”abrahamilaisia” uskontoja. Juutalaisuus ja kristinusko ovat molemmat uskontoja, jotka ovat menneisyyden vankeja. Muslimeille taas islam on oppi, joka päättää ennustusten sarjan.

Vieläkään ei ole olemassa kunnollista, salaperäisyyden verhon poistavaa historiaa tai selvitystä näiden kolmen uskonnon — joiden jumala on se kaikkein mustasukkaisin ja joista yksikään ei ole eheä ja yhtenäinen kokonaisuus — välisestä monitahoisesta kilpailusta, vaikkakin nykyinen verinen keskittyminen Palestiinan tapaukseen antaa hyvän esimerkin siitä, mikä näissä uskonnoissa on ollut niin traagisella tavalla yhteensovittamatonta.

Ei siis ole yllättävää, että muslimit ja kristityt puhuvat mielellään ristiretkistä ja pyhistä sodista — ja useimmiten kummatkin sivuuttavat täydellisen suruttomasti juutalaiset. Tällainen agenda, sanoo Eqbal Ahmad, on ”hyvin rauhoittava niille miehille ja naisille, jotka ovat jääneet loukkuun keskelle matalikkoa perinteen ja nykyajan syvien vesien välille”.

Me kaikki uimme samoissa vesissä, länsimaalaiset, muslimit ja muut. Ja koska nuo vedet ovat yksi osa historian valtamerta, yritykset jakaa niitä raja-aidoilla ovat hyödyttömiä. Elämme levottomia aikoja, mutta meidän on parempi paneutua arvioimaan maailmaa oikeista lähtökohdista kuin lähteä harhailemaan etsiäksemme valtavia abstraktioita, jotka ehkä tarjoavat hetkellistä tyydytystä, mutta vain vähän itsetuntemusta ja tietoon perustuvaa analyysiä. On keskeistä pohtia yhteisöjen valtaa ja vallan puutetta, järkeen tai toisaalta tietämättömyyteen perustuvaa ei-uskonnollista politiikantekoa sekä yleismaailmallisia oikeuden ja vääryyden periaatteita.

”Kulttuurien yhteentörmäys” -teesi on yhtä nokkela idea kuin ”maailmojen sota”. Se edistää pikemminkin puolustuskannalla olevan ylpeyden lujittamista kuin aikamme hämmentävien keskinäisten riippuvuussuhteiden kriittistä ymmärtämistä.

(kainalo)

Samuel P. Huntingtonin teesejä

– Kulttuuri ja kulttuuri-identiteetit ovat merkittäviä tekijöitä kylmän sodan jälkeisen ajan yhteistyön ja konfliktien muotoutumiselle. Maailma muodostuu seitsemästä tai kahdeksasta eri sivilisaatiosta. Näitä ovat läntinen, konfutselainen, japanilainen, islamilainen, hindulainen, slaavilais-ortodoksinen, latinalaisamerikkalainen ja (mahdollisesti) afrikkalainen sivilisaatio.

– Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa globaali politiikka on moninapaista ja sitä tehdään usean sivilisaation vaikutuspiirissä. Modernisaatio — joka ei ole sama kuin länsimaistuminen — ei enää tuota yhtä yhteistä sivilisaatiota tai ei-läntisten yhteiskuntien länsimaistumista.

– Valtatasapaino sivilisaatioiden välillä on muuttumassa: lännen suhteellinen vaikutusvalta vähenee; Aasian sivilisaatioiden taloudellinen, sotilaallinen ja poliittinen valta kasvaa; islam laajenee väestöllisesti siten, että muslimimaiden ja niiden lähialueiden vakaus heikkenee; ja ei-läntiset sivilisaatiot oppivat jälleen arvostamaan omia kulttuureitaan.

– On syntymässä uusi, sivilisaatioihin perustuva maailmanjärjestys: yhteiskunnat, joilla on sama kulttuuritausta, tekevät yhteistyötä keskenään; yhteiskuntien siirtäminen sivilisaatiosta toiseen epäonnistuu; ja maat ryhmittyvät sivilisaationsa keskus- tai johtovaltion ympärille.

– Lännen universalistiset pyrkimykset saattavat sen yhä useammin konfliktiin muiden sivilisaatioiden — etenkin islamilaisen sivilisaation ja Kiinan — kanssa. Paikallistasolla sivilisaatioiden raja-alueilla sodat — pääasiassa muslimien ja ei-muslimien välillä — tuottavat ”sukulaisvaltioiden” yhteisymmärrystä, suursodan vaaran ja johtovaltioiden ponnisteluja sotien välttämiseksi.

– Lännen selviytyminen riippuu yhdysvaltalaisten kyvystä samaistua Länteen. Samalla Lännen tulee hyväksyä, että sen oma ja ainutkertainen sivilisaatio ei ole universaali. Lännen tulee myös uudistaa ja säilyttää oma identiteettinsä ei-läntisten haasteiden edessä.

– Sivilisaatioiden välisen maailmansodan välttäminen on mahdollista, jos maailman johtajat hyväksyvät globaalin politiikan monikulttuurisen luonteen ja toimivat yhteistyössä sen ylläpitämiseksi.

Lähde: Samuel P. Huntington: The Clash Of Civilizations And The Remaking Of World Order, Touchstone 1998.

(kainalo)

Islam ja kristinusko: 3 miljardia kannattajaa

– Islam syntyi 600-luvulla Arabian niemimaalla, kun Profeetta Muhammed alkoi saarnata saamiensa näkyjen pohjalta.

– Nykyään islamin kannattajia, muslimeita, on hieman yli miljardi.

– Islam on pääuskonto 30–40 maassa. Islaminuskoisten maiden vyöhyke ulottuu Marokosta Pohjois-Afrikasta Keski-Aasiaan ja aina Indonesiaan saakka.

– Maailman suurin islaminuskoinen valtio on Indonesia.

– Euroopassa muslimeita arvioidaan olevan noin 30 miljoonaa.

– Alle viidesosa muslimeista on arabeja. Yli puolet maailman muslimeista asuu Pakistanin pääkaupungin Karachin itäpuolella.

– Islamissa on yli 70 erilaista lahkoa. Pääsuuntaukset ovat shiialaisuus ja sunnalaisuus. Sunnalaisia on noin 85 prosenttia muslimeista ja loput ovat shiialaisia.

Kristinusko on suurin

– Kristinusko syntyi Palestiinassa, ja sen perustajana pidetään Jeesus Nasaretilaista (noin vuonna 30).

– Kristinusko on maailman suurin uskonto. Sillä on lähes 2 miljardia kannattajaa. Tärkeimmät kannatusalueet ovat Eurooppa, Pohjois- ja Etelä-Amerikka, Afrikka ja Australia. Kristinuskon piiriin kuuluvat roomalaiskatolinen kirkko (noin miljardi kannattajaa), ortodoksinen kirkko (noin 170 miljoonaa kannattajaa) ja protestanttiset kirkkokunnat.

Lähde: Encyclopedia Britannica 2002.