Helsinkiläinen toimittaja soitti ja kysyi, tunnenko ketään latinalaisamerikkalaista intiaaninaista. Siitä lähtien kun tulin Suomeen, intiaanikysymys on tullut toistuvasti vastaani.
Ensi kerran kuulin kysymyksen Hakaniemen torilla mieheltä, joka tarjosi minulle omenoita. Oletko intiaani? Se ei kuulostanut loukkaavaksi aiotulta vaan uteliaalta. Vähitellen kadotin pelkoni tuota kysymystä kohtaan, vaikka Perussa se voisi olla alkuaskel suurelle loukkaukselle.
Perussa intiaaneilla tarkoitetaan yleensä joitakin sademetsässä asuvia ihmisiä. Termillä voi olla hyvinkin halveksuntaa osoittava merkitys. Suurta osaa rannikon ja vuoriston väestä on tapana kutsua maatyöläisiksi. Siis niitäkin, joiden näköisiä ja oloisia ihmisiä saatetaan naapurimaissa Boliviassa ja Ecuadorissa kutsua intiaaneiksi.
Toimittajan kysymys alkoi vaivata mieltäni. Kuinka voisin arvioida, kuka ystävistäni on intiaani. Aloin mielessäni käydä läpi Andien maista olevia tuttujani. Miten intiaanius määritellään? Tietynlaisen yhteisöasumisen mukaan? Ketsuan, aimaran tai jonkin sademetsän monien kielien taidon perusteella? Kasvonpiirteiden mukaan? Alkuperällä, ihonvärillä tai nenänmuodolla? Vai pitäisikö luokittelun perustana olla se, kuka määrittelee itsensä intiaaniksi?
Isäni syntyi ja kasvoi vuoriston maatyöläisyhteisössä, mistä minäkin olen saanut paljon vaikutteita. Äitini on japanilaissiirtolaisen avioton lapsenlapsi sekä kauniin ja älykkään mulattimiehen tytär. Yritin miettiä, mikä osa minussa painaa eniten. Enkö voisi olla samanaikaisesti vähän kaikkea?
Päätin ehdottaa toimittajalle, että minä saatan olla intiaani, jota hän etsii. Ehkä hieman erilainen kuin tietosanakirjojen paljasrintaiset ja maalatut naiset. Runoilijaintiaani vailla selkeää maantieteellistä tai kulttuurista yhteisöä.
Mutta hän etsi jotain puhdasta, utopiaa.
Kirjoittaja on Perusta Suomeen muuttanut runoilija.