R. K. Narayan: Kilpimaalarin rakkaus
Alkuteos The Painter of Signs (1976)
Suomentanut Paavo Lehtonen
Gummerus 1978

Mies rakastaa naista, mutta nainen rakastaa vain työtään. Tällaisesta kolmiodraamasta on kyse R. K. Narayanin (1906-2001) romaanissa Kilpimaalarin rakkaus. Raman on kilpimaalari kuvitteellisessa Malgudin kaupungissa, johon suuri osa Narayanin teoksista sijoittuu. Ramanin elämä on hyvässä järjestyksessä. Hän elää vanhanaikaisessa, mutta mukavassa sukutalossaan joen äärellä.Taloutta hoitaa hänen vanha tätinsä.
Raman on ylpeä ammattitaidostaan, lueskelee hyviä kirjoja ja viihtyy ystäviensä kanssa kahviloissa. Ajatukset naisista ja seksistä hän on työntänyt mahdollisimman syvälle mielensä perukoille. Kaikki muuttuu kun kaupunkiin perustetaan perhesuunnittelukeskus, jonka kaunis työntekijä Daisy tilaa Ramanilta kyltin.
 

Köyhyys syntyy väestönkasvusta

Daisy omistautuu työlleen väestönkasvun ehkäisijänä. Hän pyytää Ramanin mukaansa matkalle maaseudun kyliin, joihin on tarkoitus sijoittaa syntyvyyden säännöstelyä käsitteleviä propagandatauluja. Hyvin nopeasti Ramanin sydän on myyty, eikä Daisykaan pysty täysin pakenemaan kovan julkisivunsa taakse. Romaani kulminoituu käyntiin monsuunisateiden piirittämässä vuoristokylässä, jonka väestönkasvu on
huimaa: eipä ihmisillä ole muutakaan tekemistä sateella. Daisy osoittaa kyläläisille heidän ongelmansa: lapsia syntyy nopeammin kuin talous kasvaa, tilaa ei ole loputtomiin eikä kukaan halua kotikylästään poiskaan muuttaa. Näin väestön kasvu merkitsee köyhyyden kasvua.

Kylässä on hedelmällisyyden jumalattaren temppeli, jonka seinä sopisi oivallisesti iskulauseelle. Temppelin rakentanut salaperäinen erakko ei suostu siihen. Temppeli kun on pyhättö, jonne naiset tulevat rukoilemaan lisää lapsia. Erakko ennustaa, että Raman saavuttaa päämääränsä Daisyn suhteen, mutta vaikeuksia on luvassa sitä ennen ja sen jälkeen.

Lyhyt onni

Paluumatkalla kylästä Raman koettaa väkisin saada Daisyn omakseen. Daisy torjuu Ramanin ja matka päättyy mykkäkouluun. Perillä kotona Raman on huvittavan huolissaan siitä, että Daisy kantelee hänestä poliisille.

Käy kuitenkin päinvastoin. Raman saa Daisynsa. He sopivat avioliitosta ja päivästä, jolloin Daisyn pitäisi muuttaa Ramanin luo. Ramanin täti ei hyväksy Daisya ja lähtee pyhiinvaellusmatkalle, jolta ei aio palata.
Muuttoa edeltävänä iltana Daisyn luona käy kuitenkin lähetystö: hänet halutaan työhön satojen kilometrien päähän alueelle, jossa väestönkasvu on huimaa. Daisy lähtee. Rakkaus Ramaniin oli vain heikko hetki. Raman lupaa odottaa Daisya, vaikkei toiveita paluusta juuri ole.

Intian kahdet kasvot

Narayanin sankarit ovat eläviä romaanihenkilöitä. He kuitenkin myös symboloivat Intian eri puolia. Raman tasapainoilee kahden naisen välillä. Daisy edustaa Intian moderniutta ja tulevaisuudentoiveita. Hän on karannut kotoaan, jättänyt kastinsa ja entisen nimensä. Hän on katkaissut suhteensa perinteeseen.

Ramanin täti taas on itse vanha Intia. Hän on uskonnollinen, täynnä tarinoita, turvallinen ruoanlaittaja, joka huolehtii sukulaispojastaan. Tädin lähdettyä Raman tajuaa kuinka paljon hän on merkinnyt.
Kenties Raman on kuin moderni intialainen. Länsimainen kulttuuriperintö on hänelle tuttua ja hän toivoo kovasti Järjen ajan voittoa. Silti hän on riippuvainen perinteisestä tädistään ja uskoo herkästi ennustuksia. Hän
yrittää sovittaa modernin Daisyn elämäänsä, mutta tämä pakenee häntä. Lopulta hän tuntuu jäävän tyhjän päälle, odottamaan Daisyn paluuta.

R. K. Narayanin romaanin tekee nautittavaksi kirjailijan humaani asenne. Hänen henkilönsä ovat kertakaikkiaan rakastettavia. Ramanin ylpeys kilpien maalaamisesta ja Daisyn valistajan kiihko kuvataan hieman humoristisessa valossa. Kumpaa säälisi enemmän, jätettyä Ramania vai Daisya, joka ei pysty näyttämään heikkouttaan? Narayanin henkilöt ikään kuin nousevat intialaisesta ihmisvilinästä hetkeksi valokeilaan ja katoavat jälleen – mutta lukijalle jää tunne heidän inhimillisyydestään ja olemassaolostaan.