Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte
Alkuteos: Allah nest pas obligé
Suomentanut Marjatta Ecaré
Tammi 2002
Maailman aseellisiin taisteluihin ottaa tällä hetkellä osaa yli 300 000 lapsisotilasta. Norsunluurannikolta kotoisin oleva Ahmadou Kourouma antaa fiktiivisellä tarinallaan yhdelle heistä kasvot.
Ei Allahin tartte sijoittuu keskelle erästä niistä maailman konflikteista, joiden olemassaoloa ei meilläpäin ole paljoakaan viitsitty pitää esillä. Vai muistaako joku, kuka on Charles Taylor? Tai mikä on RUF? Ja minkä kokoiset pakolaismassat liikkuvatkaan nälkiintyneinä ja silvottuina Sierra Leonen ja Liberian rajan puolelta toiselle?
Kourouman uutuus kertoo näistä sekasortoisen Länsi-Afrikan poliittisista kuviosta, mutta ennen kaikkea se kertoo yhden ihmisen tarinan. Tämän kummallisen selviytymistarinan minäkertoja ja päähenkilö on lapsi, joka äitinsä menetettyään joutuu sodan keskelle. Birahiman silmin katsottuna todellisuus pitää sisällään lähinnä kotikylän, kolonialismin ja lukemattomien armeijakuntien jatkuvan sotimisen. Ja tietysti tädin, viimeisen sukulaisen johon voisi turvautua, kaukana Sierra Leonessa josta hänet olisi löydettävä.
Kielestä kulttuuriin
Kourouma on tullut tunnetuksi ranskan kielen omalaatuisena käyttäjänä. Hänen tyyliinsä on aina kuulunut ranskan sekoittaminen Länsi-Afrikan paikallisiin kieliin ja puhetyylisyys. Kirjailija jatkaakin tyylilleen uskollisena, ja monelle lukijalle kirjan puhekielinen ja alatyylinen ilmaisu tuntuu varmasti lähinnä ikävältä. Teksti on kuitenkin uskottavan tuntuista lapsisotilaan puhetta, ja suomennoskin on varsin onnistunut.
Kirjan sekakieli tuntuu myös kuvaavan alueen kulttuurista tilaa parhaiten. Ranskaa on pakko osata, mutta alueen alkuperäiskielet eivät lakkaa olemasta sen vuoksi. Juuri tällaista kieltä tarvitaan kuvaamaan maailmaa, jossa shamanismi, islam, kolonialismin perintö ja YK:n politiikan vaikutus kohtaavat kummallisena sekamelskana.
Veijarit sodan pyörteissä
Ei Allahin tartte on eräänlainen moderni veijaritarina, jossa kohtalon kuljetus repeytyneen maanosan taistelukentillä näyttää vain yhteiskunnalliselta taustalta johtomotiiville, Birahiman tädin etsinnälle. Armeijat tulevat ja menevät, ja täti vaihtaa maisemaa pakenevien kansanjoukkojen mukana. Birahima itse ja hänen suojelijansa, rahantekijä Jakubo, pestautuvat aina sen joukkion palvelukseen, joka sattuu aluetta hallitsemaan. Ja matka jatkuu.
Kourouma onnistuu tällä tavoin hienosti yhdistämään sisällissotien julmuuksien kuvailun ja jääräpäisen optimistisen elämänasenteen. Birahima joutuu ties minkälaisten tapahtumien keskelle ja välillä lukijaa alkavat hirvittää julmuudet, joita kuvaillaan fatalistisen tyynesti. Kirjan henkilöt ovat oppineet elämään sodan keskellä, ja myös kovin epätäydellisessä maailmassa on jatkettava elämää.
Ei Allahin tartte olla niin redi kaikissa niissä hommissa mitä se maan päällä tekee, kuten kirjan motto kuuluu.
Ylpeä sotilas
Birahimaa ei kuitenkaan ole pelkkä uhri ja välikappale. Hän itse haluaa alun perin lapsisotilaaksi. Repeytyneessä yhteiskunnassa, holhoojaa vailla, ovat mahdollisuudet vähissä. Lapsisotilaiden armeija tarjoaa Birahimalle yhteisön sääntöineen, suhteellisen turvatun ruuan, sotilaan statuksen ja sosiaalisen nousun mahdollisuuden. Armeijat näyttävät turvapaikoilta, ja niillä on sosiaalisia tehtäviä jotka kuuluisivat aivan muille laitoksille. Lyhyesti: lapsiarmeijoita on, koska kouluja ei ole.
Lapsisotilaan maailmassa ”rahantekijöiksi” kutsutut kyyniset salakuljettajat ovat sankareita, kuolema aina läsnä, politiikka ampumista. Lasten pitäminen ”taistelukuntoisina” ja tyytyväisinä hasiksen avulla tavanomaista. Mutta se on Birahiman maailma, eikä hän suostu olemaan häviäjä tai uhri.
Kirja herättää kysymyksen siitä, miten Birahiman tarina voisi jatkua loppuratkaisun jälkeen. Millaisia mahdollisia loppuja hänen elämällään voisikaan olla? Monet kirjan sivuhahmoista eivät uusia käänteitä enää todista.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2002