Jo poliisipillin vihellyksestä ja viittauksesta ajaa auto tien sivuun voi aavistaa mitä tuleman pitää.

”Ettekö huomannut, ettei tästä saa kääntyä”, liikennepoliisi murahtaa ja huitaisee olemattomien liikennemerkkien suuntaan.

”Tämä on vakava rikkomus. Kuten varmaan ymmärrätte, joudun sakottamaan teitä 600 cordoballa ja viemään ajokorttinne laitokselle. Niin…ellette siis halua hoitaa asiaa heti?”

Sata cordobaa vaihtaa omistajaa ja aurinkolasien taakse piiloutuneen liikennepoliisin katse on jo siirtynyt etsimään uutta rahastettavaa. ”Hyvää päivänjatkoa”, hän huikkaa auton suunnistaessa kohti pysäköintipaikkaa.

Mielivaltainen sakotus on Nicaraguassa arkipäivää ja Managuan kaoottisen liikenteen solmukohta Huembesin kauppatori eräs tunnetuimmista sakkorysistä, oppi tämän kirjoittaja viime helmikuussa.

Mutta voiko toisin olla maassa, jonka entinen korkein viranhaltija näytti valtakaudellaan esimerkkiä ja kähvelsi sata miljoonaa dollaria valtion varoja? Eikä ex-presidentti Aleman suinkaan ollut ensimmäinen poliitikko, joka tavattiin käsi yhteisessä hillopurkissa. Myös sandinisteilla on rasitteenaan oma piñatansa, kun he valtansa viime kuukausina yksityistivät aiemmin valtiolle kuuluneet poliitikkojen luksusasunnot.

Nicaraguassa näkyy korruption itse itseään ruokkiva voima. Kun muutkin kahmivat etuja palveluksista, eikö ole vain tyhmää olla nappaamatta omaa osuuttaan?

Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston toimialapolitiikan neuvonantajana toimiva Olli Ruohomäki on joutunut pohtimaan asiaa osallistuessaan ministeriön korruptionvastaisen käsikirjan kirjoittamiseen.

”Korruptio on julkisen vallan hyväksikäyttöä yksityisiin tarkoituksiin”, hän määrittelee.

”Vähäinen korruptio, jonka ihmiset arjessaan kohtaavat ja laajamittainen korruptio, joka on lähinnä julkisten varojen yksityistä hyväksikäyttöä, voidaan toki erottaa toisistaan, mutta kyllä niillä samat juuret on.”

Korruptio-käsikirjan arvio korruption syistä on kuin tehty tutkimalla managualaispoliisin toimien taustoja.

Kirjanen arvioi korruption rehottavan vahvimmin siellä missä julkisella sektorilla on liian pienet palkat ja työskentelyolosuhteet, jotka eivät kannusta tehokkaaseen toimintaan ja julkisten resurssien väärinkäyttö avaa portin nopeaan rikastumiseen. Edelleen vahvaa korruptiota tukee se, että ylimmät virkamiehet ja poliittiset johtajat antavat esimerkin oman edun tavoittelusta, vallitsee salaileva päätöksenteko ja eettisten säännöstöjen puute sekä demokratia on vajavaista ja itsenäiset kontrollimekanismit eivät toimi.
 

Laskun maksavat köyhät

Korruption kehitysmaille tuomasta lisälaskusta ei ole tarkkaa käsitystä. Kovia faktoja ja tarkkoja lukuja ei ole käytössä, koska suurin osa korruptiosta pysyy salaisena koskaan paljastumatta.

Maailmanpankin tuore ”The World Bank Approaches to Combating Corruption” -yhteenvetoselvitys arvioi, että yksityiset ja julkiset yhteisöt menettävät korruption ja siihen liittyvän rikollisuuden vuoksi kuusi prosenttia tuloistaan.

Yksittäiselle kehitysmaalle, yritykselle tai ihmiselle korruption puhtaasti taloudellisetkin seuraamukset voivat olla paljon dramaattisemmat. Viime tammikuussa Kenian lehdet kohisivat tutkimustuloksista, joiden mukaan tavallisten kenialaisten palkat kohoaisivat 30 prosenttia, jos koneistoihin pesiytynyt korruptio siivottaisiin.

Korruption vaikutus kehitysmaiden ihmisten arkeen voi kirjaimellisesti olla kuolemanvakava. Amerikan kehityspankki tutki useiden Latinalaisen Amerikan maiden terveydenhuoltoa korruption kannalta ja päätyi hiuksia nostattavaan arvioon. Haastattelemalla eri maiden lääkäreitä ja sairaanhoitajia Dianosis Corruption -tutkimus tekee johtopäätöksen, että julkisen terveydenhuollon työntekijät käyttävät surutta omaa työaikaansa yksityisiin bisneksiin, varastavat lääkkeitä ja pyytävät maksuja ilmaisista palveluistaan. Esimerkiksi kehittyneessä Costa Ricassa peräti 83 prosenttia sairaanhoitajista raportoi, että heidän sairaaloistaan on varastettu lääkkeitä. Venezuelassa tutkijat arvioivat johtavien lääkäreiden olevan muualla kuin työpaikallaan noin 30 prosenttia työajastaan.

Korruption kielteisimmät vaikutukset ovat poliittisia. Kun usko julkisen sektorin rehellisyyteen katoaa, menevät myös mahdollisuudet demokratian rakentamiseen. Diktaattori Mobutun Zairesta tuli kleptokratia, jossa kaikki varastivat mahdollisuuksiensa mukaan. Kun diktatuurin rautainen pakkovoima lopulta hajosi, silpoutui maa kyräilevien kansanryhmien ja ulkovaltojen temmellyskentäksi.

Suomen kohdemaat korruptiopesäkkeitä

Olli Ruohomäki uskoo, ettei korruptio enää ole tabu Suomen kehitysmaapolitiikassa. Siitä keskustellaan avoimesti YK:n, EU:n ja kehitysrahoituslaitosten parissa sekä kahdenkeskisissä tapaamisessa kehitysmaiden kanssa.

Viesti siitä, että mahdolliset kehitysavun väärinkäytökset vaikuttavat tuleviin päätöksiin ja yhteistyökumppaneiden valintaan, on hänen mukaansa mennyt perille.

Ruohomäki ei kuitenkaan kykene kertomaan konkreettisia esimerkkejä, joissa suomalainen kehitysyhteistyö olisi törmännyt korruptioon. ”Kyllä käsikirja syntyi ehkä eniten tarpeesta kirjoittaa auki tämä korruptioproblematiikka, eikä niinkään vastauksena konkreettisten korruptiotapausten synnyttämään tarpeeseen.”

Eikä kyse ole vain virkamiehen normaalista varovaisuudesta. Kehitysyhteistyöosastolla ei ole systemaattista järjestelmää, jossa tietoja korruptiotapauksista kerättäisiin yhteen ja käytettäisiin hyödyksi virkamiesten koulutuksessa. Yhä edelleen korruptiotapaukset pyritään siivoamaan mahdollisimman pienen piirin toimesta, jottei aiheutettaisi mahdollisesti lumipallon tavoin laajentuvia skandaaleja.

Varmaa on kuitenkin, että suomalaista kehitysyhteistyötä toteuttavat yksityiset konsultit ja kansalaisjärjestöt törmäävät jatkuvasti sekä ”vähäiseen” että ”laajamittaiseen” korruptioon. Kansainvälisen korruptionvastaisen kansalaisjärjestön Transparency Internationalin kokoamassa 102 maata kattavassa korruptioindeksissä Suomen kehitysyhteistyön kohdemaat miehittävät peräpäätä.

Suomen keikkuessa kymmeneen ulottuvan arvosteluasteikon kärjessä lähes nuhteettomana 9,7 pisteellä, joutuu Egypti tyytymään 3,4 pisteeseen, Tansania 2,7 pisteeseen, Sambia 2,6 pisteeseen, Nicaragua 2,5 pisteeseen, Vietnam 2,4 pisteeseen ja Kenia 1,9 pisteeseen.

Ruohomäki haluaa yksittäistapauksien sijaan korostaa poliittista tahtoa tehdä asialle jotain. ”Esimerkiksi Tansanialla on kieltämättä ongelmia korruption kanssa. Siellä hallitus pyrkii kuitenkin taistelemaan ilmiötä vastaan ja presidentin kanslian yhteyteen on perustettu erityinen toimisto ehkäisemään korruptiota.”

Kenialle keppiä, Nicaragualle porkkanaa

Suomen kehitysyhteistyön suurten linjausten ja maavalintojen tasolla kohdemaan korruptiolla on aiempaa suurempi merkitys. Erityisesti Kenia on saanut nähdä avustushanojen kuivumisen maan juututtua korruptioon. Vielä vuonna 1991 Suomi avusti Keniaa 100 miljoonalla markalla, nykyinen tuki olisi markoissa 20 miljoonaa.

Suomen ja Kenian kehitysyhteistyötä ulkoministeriölle arvioinut ryhmä suosittaa useimpien yhteistyöhankkeiden lopettamista maan nykyisen poliittisen kulttuurin vuoksi. Tukea olisi evaluointiryhmän mielestä tehokkainta vastaisuudessa antaa yksinomaan suomalaisten ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen yhteistoimintaan kenialaisten järjestöjen kanssa.

Nicaragua on puolestaan saamassa synninpäästön korruptiomenneisyydestään. Uuden presidentin Enrique BolaZosin toimia korruption kitkemiseksi halutaan tukea ja Suomi on tehnyt päätöksen maksaa ensi vuonna kaksi miljoonaa euroa kehitysyhteistyörahoja suorana budjettitukena Nicaragualla.

Ruohomäki myöntää, että suoraan budjettitukeen sisältyy riski. ”Jotta sektoriohjelmat voivat toimia tulee yhteistyömaan taloushallinnon olla kunnossa ja esimerkiksi raportoinnin olla luotettavaa. Jos näin ei ole, on vaikeaa ellei mahdotonta seurata mitä Suomen maksuosuuksille lopulta tapahtuu.”

Kehitysyhteistyöntekijät kahisevat

Myös itse kehitysyhteistyö suurine rahavirtoineen ja usein vastikkeettomine apuineen voi olla luomassa korruptiota, uskoo tutkija Lauri Siitonen Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitokselta. ”Rikkaiden maiden kehitysyhteistyöntekijät kahisevat kulkiessaan”, hän pelkistää etelän kadunmiehen näkökulman.

Siitonen pitää hyvän hallinnon korostamista Suomen kehitysmaapolitiikassa oikeana linjauksena, mutta ongelmallisena toteuttaa. Suomi-lähtöinen demokratiatuki sivuuttaa usein aidon poliittisen dialogin.

”Kehitysmaiden eliitille tulee houkutus tehdä niin kuin rahoittajat haluavat. Luodaan näennäisdemokratian kulisseja ja perustetaan projekteja, mutta todellisuudessa toimitaan kuten ennenkin.”

Nepalin ja Tansanian demokratia-avun toimivuutta ulkoministeriön rahoituksella tutkinut Siitonen näkee korruption muhivan siellä missä puuttuvat kansanvallan pelisäännöt. Valtiolla, markkinoilla ja kansalaisyhteiskunnalla tulisi kullakin olla oma tilansa ja niiden tulisi toimia vuorovaikutuksessa.

”Nepalissa on nähtävissä demokraattisten käytäntöjen ja ammatillisen etiikan puuttuminen. Vahva valtio valloittaa helposti markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan tehtäviä sekä luo korruptiota. Tämä puolestaan voi johtaa ihmisten vieraantumiseen ja jopa maolaississien kaltaisiin ääriliikkeisiin.”

Suomen tuki hyvälle hallinnolle johtaa Siitosen mielestä helposti projektikeskeisyyteen. Demokratia-avusta tehdään projekti, koska siten se on parhaiten hallittavissa. ”Tärkeintä olisi kuitenkin prosessien tukeminen. Yksittäisten hankkeiden sijasta tulisi etsiä sellaisia keinoja, joilla yhteistyömaiden demokraattisia prosesseja voidaan seurata ja auttaa.”

Sukupuolten tasa-arvolla päin korruptiota

Sekä Ruohomäki että Siitonen näkevät Suomen olevan vasta aivan alussa korruption vastaisessa työssä. Kylmän sodan päättyminen vei esteet korruption poliittiselta esiin nostamiselta, mutta todellinen muutos kehitysyhteistyön kenttätyössä on vielä edessä.

Ruohomäen mielestä Suomella voisi olla myös erityispanos tarjottavanaan: panostus sukupuolten tasa-arvoon.

Tutkimusten mukaan korruption taso on alhaisempi siellä missä naiset ovat merkittävissä asemissa julkisessa hallinnossa ja liike-elämässä, jopa riippumatta maan tulotasosta. Korruptio on selvästi herrojen herkkua ja sitä ylläpidetään hyvä veli -verkostoin.

Pikaisin lääke korruptioon voisi siis olla: lisää naisia politiikkaan ja bisnekseen.

Korruptio näkyviin

Kun korruptionvastainen kansalaisjärjestö Transparency International aloitteli toimintaansa espanjalaisen lehden pilapiirtäjä kuvasi järjestön myöhempien aikojen Don Quijoteksi, joka peitsi tanassa käy asiakirjapinoista muodostuvaa tuulimyllyä vastaan.

Transparency on kuitenkin kulkenut pitkän tien siitä herrakerhosta, jonka perustamiskokouksen päätökset vuonna 1993 allekirjoitti vain kymmenen ihmistä viidestä maasta. Nyt järjestöllä on yli 80 kansallista osastoa ja siitä on muodostunut globaali kansalaisliike korruptiota vastaan.

Transparency on lähes alusta lähtien korostanut rakentavaa yhteistyötä ja liittoutumien rakentamista vastakkainasettelun sijaan. Alkuperäisestä toiminta-ajatuksesta, kansainvälisen bisneksen valvontaan erikoistuneesta julkaisusta, luovuttiin nopeasti. Yksittäisten yritysten yksittäisiin korruptiotapauksiin keskittyvä paljastustoiminta jätettiin suosiolla tiedotusvälineille.

Järjestö on riippumattomuutensa säilyttäen pyrkinyt kiinteästi mukaan muotoilemaan Maailmanpankki -ryhmän korruptionvastaista toimintalinjaa. Vuodesta 1995, jolloin australialainen James Wolfenson valittiin Maailmanpankin pääjohtajaksi, Transparency on konsultoinut ja kouluttanut Maailmanpankin virkailijoita.

Järjestön keskeisiä toimintavälineitä ovat korruptioindeksi (CPI), joka mittaa tutkimusmielikuvia maiden korruptoituneisuudesta, ja lahjusindeksi (BPI), joka kertoo johtavien vientimaiden yritysten alttiudesta lahjontaan.

Järjestön työtä johtaa Berliinissä sijaitseva sihteeristö. Järjestön Berliinin sekä Lontoon toimistoissa työskentelee yli 50 työntekijää. Järjestöä on vetänyt alusta lähtien entinen Maailmanpankin virkailija, saksalainen Peter Eigen.

Transparencylle on perusteilla vuoden vaihteessa osasto myös Suomeen. Ulkoministeriö tukee rahallisesti kansainvälisen Transparencyn työtä.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2002