Steven Bennett, 17, on asunut Kisumun kaduilla viimeiset viisi vuotta, eli siitä asti kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat. Katulapsilla on Kisumussa niin kuin muissakin Kenian suurimmissa kaupungeissa tiukat reviirit. Bennettin jengi päivystää keskustan hienoimman kauppakeskuksen liepeillä, usein kerjäämässä ohikulkijoilta rahaa tai ruokaa.

”Ei minulla ole mitään vakinaista paikkaa kaduilla, nukun missä sattuu. Kuivalla säällä nukkumapaikan löytäminen on helppoa, mutta sadetta karkuun pitää yrittää päästä johonkin suojaan”, Bennett kertoo.

Vielä pari vuotta sitten Bennett haisteli liimaa, joka auttoi kestämään kylmät yöt. Hän lopetti, koska alkoi oksentaa verta ja sai kovia rintakipuja.

Koulunpenkillä Bennett istui kuusi vuotta. Lukukausimaksuihin ei ole ollut varaa pitkään aikaan, koska kaikki rahat menevät ruoan hankintaan. Muutaman ylimääräisen shillingin voi ansaita tekemällä raskaita kantotöitä, joita firmat teettävät katupojilla. Tai pesemällä autojen ikkunoita.

”Jos rahaa ei ole, syön jätteitä ravintoloiden roskiksista. Sunnuntaisin käyn luterilaisen kirkon pyhäkoulussa, jonka jälkeen seurakunta tarjoaa ilmaisen aterian”, Bennett sanoo.

Katulasten määrä kasvussa

Viralliset arviot kenialaisten katulasten määrästä vaihtelevat 300 000:sta 600 000:een. Nopea kaupungistuminen ja perinteisen afrikkalaisen, laajennetun perhemallin murtuminen ovat eräitä syitä katulasten määrän jatkuvaan kasvuun. Sukulaisten tuki ei ole enää itsestään selvää, vaan lapset jäävät oman onnensa nojaan molempien vanhempien kuoltua – useimmiten aidsiin.

”Kisumussa on satoja katulapsia, joista nuorimmat ovat leikki-ikäisiä. Tarkkaa lukumäärää on mahdoton tietää, koska se kasvaa koko ajan”, sanoo Kisumun luterilaisen kirkon sosiaalityöntekijä Sellah Akinyi Opiyo.

Onnekkaimmat pääsevät orpokotiin tai sukulaistensa hoivaan. Sukulaiset asuvat usein slummeissa tai kaukana kotikylässä, joten katu jää helposti orpolasten varsinaiseksi kodiksi.

”Ja vaikka asuisi osaksi slummissa, ei siinä ole juuri mitään eroa. Olot ovat jokseenkin yhtä kurjat”, Opiyo sanoo.

Kuntoutuskeskukset pulassa

Opiyon seurakunta avustaa köyhiä lapsia varoilla, jotka on saatu pääasiassa lahjoituksina. Avustustyö on Keniassa usein yksittäisten ihmisten tai eri kirkkojen ja organisaatioiden harteilla.

”Sosiaalinen vastuu lähimmäisistä ei ole mikään itsestään selvä asia, varakkaat kenialaiset avustavat harvoin köyhempiä”, Opiyo sanoo.Maassa on noin 300 katulasten kuntouttamiskeskusta, joista suurin osa sijaitsee Nairobissa. East African Standard -lehden mukaan näitä keskuksia ylläpitävät organisaatiot ovat lähes kokonaan riippuvaisia lahjoituksista, joiden saanti on epävarmaa ja vaihtelevaa.

Rahapulan vuoksi useimmat keskuksista pystyvät tarjoamaan juuri ja juuri välttämättömimmän hoidon. Ne myös joutuvat rajoittamaan lasten lukumäärää ja palkkaamaan kouluttamattomia työntekijöitä puoli-ilmaiseksi.

Poikien maailma

Viranomaisten suhtautuminen irtolaislapsiin vaihtelee. Human Rights Watch –järjestön mukaan on tyypillistä, että kenialaiset poliisit hakkaavat lapsia, kiristävät heiltä rahaa ja käyttävät heitä seksuaalisesti hyväkseen. Myös pidätykset ovat yleisiä, koska asunnottomuus on Kenian lain mukaan rikollinen teko. Kiinniotosta seuraa usein pitkä matka erilaisista rangaistuslaitoksista ja vankiloista toiseen.

Myös sairaaloissa suhtaudutaan katulapsiin nuivasti.

kuva: Susanna Kaaja”Kisumussa paikalliset sairaalat tai terveyskeskukset eivät halua ottaa näitä lapsia vastaan, vaikka joku meidän työntekijöistämme on mukana ja maksaa heidän käyntinsä. Me yritämme sanoa heille, että nämäkin lapset ovat ihmisiä”, Opiyo sanoo.

Suurin osa katulapsista tulee yksinhuoltajaäitien perheistä, joiden tilanne on Keniassa erittäin vaikea. Useimmiten lapset ovat käyneet koulua vain muutaman vuoden tai eivät ollenkaan, koska vanhemmilla ei ole ollut varaa maksaa koulumaksuja, -pukuja ja -tarvikkeita.

Katulapsista suurin osa on poikia, tyttöjä ei ulkona juuri näy.
”Apua tarvitsevia tyttöjä on vaikea löytää kaduilta, koska he eivät kestä poikien maailmassa. Niin tyttöjä kuin poikiakin hyväksikäytetään paljon, pojat eivät vain kerro niin helposti ongelmistaan”, Opiyo kertoo.

Nairobin kadut ovat poikkeus. Siellä asuu nykyään myös tyttöjä ja naisia, jopa kokonaisia katuperheitä, joiden vanhemmat opettavat lapset kerjäämään heti, kun nämä ovat oppineet kävelemään.

Unelmat elävät

Sateen lisäksi Steven Bennett ei osaa heti mainita muita ikäviä puolia kadulla asumisessa. Lopulta toinenkin epäkohta löytyy.

”Ei kaduilla väkivaltaista ole, mutta pidätetyksi voi tulla koska vaan. Ja poliisit kyllä hakkaavat, jos saavat kiinni”, hän sanoo hetken miettimisen jälkeen.

Bussivarikolla asusteleva Michael Juma, 22, on pessimistisempi:

”Kyllä kaduilla vahvemmat lyövät heikompia. Erityisesti yöt ovat vaikeita, koska bussifirmojen omistajat haluavat ajaa meidät pois varikolta ja usuttavat vartijat sytyttämään makuupaikkojamme tuleen. Ja joskus meitä palaa siinä mukana.”

Katu ei kuitenkaan ole vielä vienyt kaikkia unelmia mennessään.

”Jos minulla olisi rahaa, haluaisin perustaa vaateliikkeen, tehdä bisnestä”, Bennett kertoo.

Kennedy Otieno, 14, on lähellä oman haaveensa toteutumista. Vielä vuosi sitten hän oli asunnoton, mutta pääsi seurakunnan avustuksella oppipojaksi elektroniikkayritykseen. Seuraava tavoite on oman työkalupakin hankkiminen.

”Olin kadulla reilun vuoden, mutta nyt elämä on lähtenyt käyntiin”, Otieno sanoo leveästi hymyillen ja jatkaa: ”Haluaisin olla kuin muut, saada työtä ja oman perheen.”

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 1/2003