Hannu Juusolan ja Heidi Huuhtasen toimittama kirja on kattava kuvaus Lähi-idän ongelmien uskonnollisista taustoista. Uskonto ja politiikka Lähi-idässä koostuu Lähi-idän ja sen uskontojen tutkijoiden artikkeleista. Teos kuvaa historiallisista lähtökohdista sekä juutalaisuuden että islamin eri haarojen uskontoon pohjautuvia käsityksiä tämän päivän yhteiskunnasta ja suhteesta omaan valtioon.

Israelin valtiota johtivat sen alkuaikoina sekularistiset poliitikot David Ben-Gurionin johdolla, mutta 70-luvulta lähtien oikeiston päästyä valtaan uskonnollisten liikkeiden vaikutus maan politiikassa on kasvanut. Huuhtasen ja Juusolan artikkeleissa käydään läpi sionismin ja Israelin historia ja kuvataan tämän päivän uskonnollisten ääriliikkeiden toimintaa. Uskonnollisen sionismin edustajien mukaan koko raamatullinen luvattu maa, johon kuuluvat myös Jordanjoen länsiranta ja Gaza, on peruuttamattomasti Israelin omaisuutta. Uskonnollinen sionismin kannatus on noussut ja se on näkynyt myös Likudin johtamien hallitusten politiikassa. Uskonnollisen nationalismin tärkein edustaja on Gush emunim –liike, jonka toiminnan ydin on siirtokuntien perustaminen ”vapautetuille” alueille.

Uskonnollista äärilaitaa edustavat myös ultraortodoksit, jotka eivät hyväksy juutalaisten itsensä perustamaa Israelin valtiota, sillä pelastus tapahtuu vasta messiaan tullessa ja paluun ”pyhään maahan” olisi pitänyt tapahtua vasta messiaanisena aikana. Uskonnollisten sionistien mielestä sen sijaan Israelin valtion perustaminen on merkkinä siitä, että nyt eletään jo messiaanista aikaa, ja ottamalla haltuun koko pyhä maa edesautetaan lopullista pelastusta.

Uskonnollisten sionistien suhtautuminen palestiinalaisiin on luonnollisesti jyrkin eikä kompromisseille anneta sijaa. Islamististen palestiinalaisten äärijärjestöjen, Hamasin ja Islamilaisen jihadin kannat ovat yhtä jyrkkiä. Hamasin ja Islamilaisen jihadin tarkoituksena on ajaa israelilaiset koko historiallisesta Palestiinasta, ei ainoastaan Länsirannalta.

Palestiinalaisten äärijärjestöjen toiminta liittyy sekä nationalismiin että islamismiin. Islamismin ideologian peruslähtökohtia on islamilaiseen uskontoon perustuvan yhteiskunnan luominen. Pisimmälle menneet islamin lakiin shari?aan perustuvat järjestelmät ovatkin olleet vuoden 1979 jälkeisessä Iranissa sekä talibanien Afganistanissa, joiden yhteiskunnallisesta kehityksestä on kirjassa omat artikkelinsa. Shari?a on käytössä myös Saudi-Arabiassa, jonka uskonnollista ja poliittista historiaa 1700-luvulta nykypäivään kuvataan Heikki Palvan artikkelissa.

Arabimaailmaa käsiteltäessä yhteisenä nimittäjänä on paljolti islamismin kehitys 1900-luvun aikana. Islamismi sai alkunsa 1920-luvun Egyptin muslimiveljeskunnasta, joka otti uskonnon ratkaisuksi taistelussa brittiläistä siirtomaavaltaa sekä länsimaisuutta vastaan. Alun pitäen maltillinen muslimiveljeskunta on levittäytynyt eri arabimaihin ja siitä on kehittynyt myöhemmin sekä Egyptissä että muualla hyvinkin radikaaleja haaroja. Hamas on lähtöisin Palestiinan muslimiveljeskunnasta, jonka pääasiallinen tehtävä on ollut – ja on edelleen – islamilainen koulutus ja valistus. Islamismi koki huippunsa Iranin islamilaisessa vallankumouksessa, josta monien arabimaiden islamistit saivat uskoa asialleen.

Islamismin kilpailijana arabimaissa on ollut sekulaarinen arabinationalismi pääideologinaan vuonna 1952 kuningas Farukin vallasta syössyt Egyptin presidentti Gamal Abd el-Nasser. Palestiinassa arabinationalismia edustaa PLO, joka joutuu taistelemaan palestiinalaisten kannatuksesta jyrkän linjan uskonnollisten järjestöjen kanssa.

Vaikka kirjassa on islam ja juutalaisuus käsitelty eri artikkeleissa, välittyy lukijalle selvä kuva kummankin osapuolen samanaikaisesta uskonnollisten voimien noususta, joiden radikaalisuus ei anna toiveita pikaisesta rauhasta.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 1/2003