Maailman vesivaroista neljännes on saastunut juomakelvottomaksi. Joka kolmas ihminen elää alueella, jolla on pulaa vedestä. Jos vedenkulutus kasvaa nykyistä vauhtia, kahdenkymmenen vuoden päästä jo kaksi kolmasosaa ihmisistä asuu alueilla, joilla kärsitään puhtaan veden puutteesta.
”Puhtaan juomaveden tuottaminen kaikille ei ole suuri taloudellinen ongelma, vaan poliittisen tahdon asia”, arvioi ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston vesihuoltoalan neuvonantaja Eero Kontula.
Kontulan mukaan yksi olennainen ongelma liittyy vesiverkoston ylläpitoon. Useissa köyhissä valtioissa on keskitytty laajentamaan verkostoa, mutta ylläpito ei ole maiden poliitikkoja kiinnostanut. Keskeinen vaikeus on myös veden kuluttajien etäisyys päättäjiin.
”Esimerkiksi Etiopiassa on seitsemän erilaista kylää, kuntaa, lääniä ja muuta ruohonjuuritasosta päättäjiin. Tärkeämpää kuin se, onko vesihuolto yksityistä tai kunnallista, on se miten kuluttajiin suhtaudutaan. Vesijakelun pitäisi olla niin lähellä kuluttajaa kuin mahdollista. Ihmiset pystyvät ottamaan itse vastuun vesihuollostaan, jos heille annetaan mahdollisuus.”
Saastuttajat
Vain noin 0,01 % maapallon vesivaroista on sulaa, makeaa vettä. Planeettamme elintärkeää aarretta ei osata arvostaa ja suojella. Vesiä saastuttavat maatalouden torjunta-aineet ja lannoitteet, ihmisten ulosteet, teollisuuden jätevesipäästöt, kaivostoiminta, ilmansaasteet ja onnettomuudet.
Lisäksi vesistöt ovat kärsineet jokien patoamisesta, kuivatuksesta ja kanavien rakentamisesta. Tilannetta pahentaa vielä ilmastonmuutos, joka lisää kuivuuskausien todennäköisyyttä kuivilla alueilla. Unescon pääjohtaja Koichiro Matsuura ei ole syyttä kutsunut veden puutetta suurimmaksi maapalloa uhkaavaksi vaaraksi.
”Vaikka Suomessa riittääkin puhdasta makeaa vettä, pohjavesivaroja uhkaavat myös Suomessa monet tekijät, kuten maatalous, soravarojen otto harjualueilta ja teiden suolaus. Jos pohjavesi pilaantuu, sen uusiutumiseen menee pitkä aika”, muistuttaa Suomen WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkonen.
Vesipula aiheuttaa jopa sotia. Lähi-idässä taistelu vesivaroista on keskeinen tekijä juutalaisten ja arabien konflikteissa. Veden puute aiheuttaa konflikteja etenkin alueilla, jotka ovat riippuvaisia naapurialueilta saatavasta vedestä. Tällaisia räjähdysalttiita kohteita ovat muun muassa Kamputsea, Syyria, Sudan, Egypti ja Irak.
Omistajat
Maan ystävien Anastasia Laitilan mielestä suurin ongelma veden saannin turvaamisessa kaikille on veden muuttuminen kauppatavaraksi.
”Veden jakelujärjestelmiä ei saisi yksityistää. Useimpien esimerkkien mukaan veden hinta nousee yksityistettäessä ja silloin veden ostaminen on mahdollista vain niille, joilla on siihen varaa.”
Laitilan mielestä keskeistä on kysymys siitä, kenelle vesi kuuluu ja voiko sitä omistaa.
”Esimerkiksi Pohjois-Intiassa eräs joki on nyt yksityisessä omistuksessa ja se on iso ongelma paitsi juomaveden saannin myös ruokaturvan kannalta, sillä kalastus on olennainen elinkeino lähialueen kylille”, Laitila kuvaa.
Ihmiset ovat saavuttaneet myös voittoja taistellessaan oikeudesta veteen. Narmada-patoa Intiassa vastustanut massaliike sai lopulta Maailmanpankin vetäytymään hankkeesta. Bolivian Cochabambassa yksityistettiin vesihuolto Maailmanpankin vaatimuksesta. Veden hinnan nousu synnytti laajan protestiliikkeen, joka pysäytti kaiken toiminnan kaupungissa. Miljoonat ihmiset marssivat Cochabambaan vastustamaan veden yksityistämistä. Hallitus yritti saada kansaa kuriin poikkeuslailla ja pidätyksillä, mutta lopulta sen oli palautettava vesihuolto julkiseen hallintaan.
Yhtäläinen kaikille kuuluva oikeus veteen löytyy periaatteena kaikista ikivanhoista laeista, esimerkiksi hindujen dharmasatra-laiesta ja islamilaisista laeista. Samaan aikaan monikansalliset yritykset myyvät pullotettua vettä muovipulloissaan. Vandana Shiva kuvaa kirjassaan ’Water Wars’ tätä ilmiötä kulttuurien konfliktina. ”Kuvittele miljardi intialaista tyydyttämässä janonsa muovipulloista. Kuinka monta vuorta muovijätettä siitä syntyy?” Shiva kysyy kirjassaan.
Suomen Luonto -lehti valitsikin pullotetun ulkomailta tuodun veden Suomessa viime vuonna vuoden turhakkeeksi. Veden tuontia Suomeen pidettiin yhtä älyttömänä kuin hiekan vientiä Saharaan. Makuraadissa vain yksi kahdeksasta valitsi pullotetun veden maun perusteella Helsingin vesijohtovettä paremmaksi.
Rahallisesti on arvioitu, että koko maapallon makean veden arvo on triljoonia dollareita. Onko hintalapun liittäminen elintärkeään veteen järkevää?
Luukkonen vastaa myöntävästi. Kun maailmassa tehdään päätöksiä talousarvioiden perusteella, on hyvä arvioida myös luonnonvarat. ”Joidenkin ihmisten on helpompi käsittää hintalappu.”
Laitila vastaa toisin: ”On olemassa asioita, joita ei voida mitata rahassa, ja vesi on yksi niistä.”
Tänä vuonna vietetään YK:n makean vuoden teemavuotta.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 1/2003