Wixarikojen vuosikymmenien taistelu oikeudesta maahan alkaa tuottaa tuloksia.

Kun Suomen saamelaiskäräjien Sámediggin puheenjohtaja Pekka Aikio marssii kohti wixarika-intiaanien pyhää temppeliä tukia, hänen täytyy välillä huoahtaa.

Sierra Madren vuoristossa aurinko porottaa polttavan kuumasti ja Aikiolla on hiki paksussa saamelaisasussaan. Matkanteko mutkaisella hiekkatiellä on hidasta, koska mukana kulkee orkesteri, jonka on keskityttävä välillä kävelemisen sijasta soittamiseen. Se on osa alkuperäiskansojen maaoikeuksiin liittyvän kokouksen tervetuliaisseremoniaa.

Korkeassa savi- ja olkirakenteisessa tukissa vierailijat otetaan vastaan shamaanien suorittamin perinteisin menoin ja siunauksin. Wixarikojen uskomusten mukaan elämä on jatkuvaa syklistä kiertokulkua ja uskonnollisten seremonioiden aikana he hakevat yhteyttä jumaliinsa, jotta ne vahvistaisivat heitä elämän pyörässä ja auttaisivat maailmaa ja koko universumia pysymään tasapainossa.

Yksi wixarikojen monista pyhistä jumalhahmoista on valkohäntäpeura, Kauyumari, joka edustaa rakkautta ja eräänlaistaa alkuvoimaa, ja jonka veri saa kuvainnollisesti maan ravinteikkaaksi ja maissin tuleentumaan, kasvamaan vahvaksi sateita kestääkseen.

Tuolle tutun eläimen hahmon ottaneelle jumalalle Aikio muiden mukana sytyttää tanssin lomassa kynttilän, asettaa sen tukin keskusalttarille ja saa muiden lailla kyläpäällikkö Jose Angel Zabalan siunauksen.

Tanssi ja laulu jatkuu vielä tovin, vieraat polkevat jalkojaan tukissa wixarikojen lailla, maa pöllyää.

Valtio vastaan alkuperäisväestö

”Tuo on poro”, esittelee Pekka Aikio illemmalla heijastaen diakuvan poroerottelusta telttakankaalle. Eikä hän heti perään malta olla kertomatta, että Lapin mailta lähdettäessä muutamia päiviä aiemmin lämpöä oli 50 astetta vähemmän.

Pekka Aikio edusti saamelaisia alkuperäiskansojen kohtaamisessa Meksikossa.

Se selittänee parille kymmenelle talvisista porokuvista ihastuneelle ja värikkäisiin perinneasuihin pukeutuneelle wixarikalle sen, miksi Sierra Madren vuoriston polttava aurinko sai saamelaispuheenjohtajan vaihtamaan perinneasunsa kevyempään vaatetukseen.

”Miten saamelaiset erottaa pääväestöstä”, ihmettelee päällikkö Zabala ja antaa hienovaraisesti ymmärtää, että Aikio ei oikein näytä kasvonpiirteiltään intiaanilta.

”Meidän saamelaisten identiteetti muodostuu kulttuurin kautta ja siinä oma kieli on ratkaiseva tekijä”, Aikio sanoo. Vastaus saa muutkin läsnäolijat päällikön ohella nyökyttelemään ymmärtäväisenä.

Lapin elämää seinälle heijastellessaan Aikio luettelee aluksi pitkän litanian saamelaisten elämään vaikuttaneita myönteisiä asioita, joista wixarikat voivat vielä vain haaveilla. Niitä ovat esimerkiksi saamelaiskäräjien ja kulttuurisen itsehallinnon olemassolo, valtion rahalliset avustukset, elinkeinoa turvaavat lait sekä suorat yhteydet päättäjiin ja oikeusviranomaisiin.

Poronhoidon kulttuurisen ja taloudellisen merkityksen selittämisen kautta Aikio löytää nopeasti yhteyden myös wixarikojen polttavimpaan ongelmaan: kysymykseen maanomistuksesta.

”On yllättävää, kuinka niin erilaisten valtioiden politiikka maakysymyksen suhteen on niin samankaltaista”, Aikio sanoo.

Sekä Suomessa että Meksikossa alkuperäisväestö taistelee saadakseen takaisin viime vuosisadalla valtion omistukseen siirtyneitä alueita. Suomessa ei edelleenkään ole kyetty ratkaisemaan, useista valtion asettamista komiteoista huolimatta, kenelle Metsähallituksen pohjoisimmassa Lapissa hallitsemat maat lopulta kuuluvat.

Saamelaiset tarvitsevat maita ylläpitääkseen elinkeinoaan, Suomen valtio ja yritykset taas haluaisivat kaavoittaa alueet turismi ja muut taloudelliset sijoitukset mielessään. Kuvio ei poikkea juuri millään lailla Amerikan mantereen intiaaniväestöjen ja valtioiden välisistä kiista-asetelmista. Meksikon valtiolla on ollut hyvin samanlaisia, tosin paljon raaemmalla kädellä toteutettuja vähemmistöjen sulauttamispyrkimyksiä kuin Suomella.

Pohjoisen Lapin maita alettiin jakaa 70-luvulla vanhan isojakolain pohjalta. Saamelaiset pitivät sitä laittomana toimena. Samoihin aikoihin Meksikon hallitus alkoi jakaa wixarikojen maita mestitsiväestölle.

Aikio näyttää kuvaa porosta jäkäläapajalla ja kertoo jäkälän olevan poron perusruokaa. ”Metsähakkuiden myötä se on katoava luonnonvara”, hän sanoo apeana.

Eheän mäntymetsän siimeksessä olevassa teltassa wixarikat nyökyttelevät vakavina.

Maaoikeudet pitäisi tunnustaa

Männyt Bajío del Tulessa ovat auringonnousun aikaan vielä kuurassa, sillä Sierra Madren rinteillä lämpötila laskee yöllä rajusti. Sen kärsii nahoissaan tropiikista wixarikojen maille tullut Jorge Fedrick, yksi Nicaraguan miskito-intiaanien johtohahmoista.

Hän tietää hyvin Nicaraguan kokemuksen pohjalta, että metsien lisäksi alkuperäiskansojen mailla sijaitsevat muut luonnonvarat ovat aluekonfliktien perimmäisiä syitä. Nyt automatkalla Bajío del Tuleen hän on saanut todistaa, kuinka wixarikojenkin metsää kaatuu tienvarsilta ja tukkeja lastataan rekkoihin. Toiminta on usein laitonta ja wixarikoilla on täysi työ yrittää estää se.

Nicaraguassa sademetsän massiivisen tuhoamisen aloittivat britit, jotka hakivat nykyisten Hondurasin ja Nicaraguan rannikoilta puutavaraa tulipalossa tuhoutuneen Lontoon jälleenrakentamiseen 1660-luvulla. Sittemmin Nicaraguaan työntyivät yhdysvaltalaiset puuyhtiöt ja nykyään sademetsän rippeistä taistelevat paikallisten puukauppiaiden lisäksi aasialaiset yhtiöt.

”Valtioiden on tunnustettava alkuperäiskansojen yhteisölliset oikeudet maihinsa. Vain siten voidaan estää yhtiöiden ja muiden ulkopuolisten toiminta alueillamme”, Fedrick sanoo. ”Tämä koskee myös turismia ja kaikkea liiketoimintaa, niiden pitää tapahtua ehdoillamme.”

Nicaraguassa otettiinkin suuri edistysaskel asiassa, kun viime vuoden joulukuussa maan parlamentissa hyväksyttiin laki alkuperäisväestön maaoikeuksista. Päätös on historiallinen Latinalaisen Amerikankin mittakaavassa, sillä samankaltaista lain tukemaa tunnustusta oikeuksiinsa ovat saaneet harvat alkuperäisväestöt.

”Laki velvoittaa maan viranomaiset ryhtymään välittömästi toimiin maiden palauttamiseksi yhteisöille alueella, joka muodostaa noin puolet Nicaraguan pinta-alasta. Siksi onkin odotettavissa kuumia omaisuuskiistoja Karibian puolella”, Fedrick ennustaa.

Myös wixarikat ovat vuosikymmenien taistelulla alkaneet saavuttaa tuloksia. Vuonna 1989 he perustivat oman järjestön UCIH:in (Unión de Comunidades Indígenas Huicholas). Yhdessä Guadalajarassa sijaitsevan kansalaisjärjestö AJAGI:n kanssa se on onnistunut viemään jo noin 180 maakiistaa oikeuteen ja voittanut niistä suurimman osan. Tähän mennessä yhteisöille on palautettu noin 15 000 hehtaaria maata.

Bajío del Tulen vanhustenneuvoston puheenjohtaja Mauricio de la Cruz kertoo, mitä alueen halki rakennetut tiet ovat vuosien saatossa tuoneet tullessaan: ”Ensin katosi metsä ja sitten tulivat mestitsiuudisraivaajat. Meidän mielipidettämme teiden suhteen ei tietenkään ole koskaan kysytty.”

”Olemme nyt saanet maitamme ja metsiämme kuitenkin takaisin, joten nyt voimme alkaa valmistella metsänkäyttöohjelmia. Ensimmäiset tutkimukset on jo tehty.”

Suomelta sopimus allekirjoittamatta

Wixarika merkitsee vapaasti käännettynä ”heitä jotka tietävät”. Yksi heistä, kunnioitettu päällikkövanhus Don Pedro kuuntelee rauhallisena Bajío del Tulen mielipiteenvaihtoa pienessä mäntypuisessa tuolissaan sivummalla.

”Lait ovat usein peliä ja pelleilyä”, päällikkövanhus sanoo virnistäen. ”Lakeja voidaan tulkita aina niin monella tavalla ja juuri se on ongelma. Metsät kiinnostavat monia eikä meidän haluta hallinnoivan niitä rikkauksia”, hän murisee.

”Myös omassa hallinnossamme on paljon parantamisen varaa. Johtajiamme lahjotaan ja he sekaantuvat välistävetoihin. Meidän on muutettava mentaliteettiamme”, hän sanoo itsekriittisesti.

Jos kansainväliset sopimukset olisivat sitovia ja allekirjoituksia kunnioitettaisiin, alkuperäiskansojen elämä helpottuisi huomattavasti.

Kyse on lähinnä Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus numero 169:n täytäntöönpanosta. Sopimus takaa alkuperäiskansoille päätäntä- ja omistusoikeuden historiallisesti asuttamiinsa maihin ja niiden luonnonvaroihin. Nicaragua, samoin kuin Meksiko, on ratifioinut sopimuksen 1990-luvulla.

Myös wixarikojen maataistelu nojaa ILO:n sopimukseen. Tätä selkärankaa ei Suomen saamelaisilla ole, sillä Suomi on edelleenkin yksi niistä maista, joka ei ole kyseistä sopimusta edelleenkään ratifioinut

”Kuvitelma Pohjoismaisesta edistyksellisyydestä on tietyssä mielessä väärä. Suomen valtiolla ei ole laillista saantoa pohjoisimman Lapin maihin. Maan omaa oikeusjärjestelmää tulisi noudattaa myös Lapin maakiistojen osalta”, Aikio sanoo.

Saamelaisjärjestöjen mukaan Suomessa on muiden kansalaisten osalta vastaavat omistukseen liittyvät oikeudet ratkaistu laeilla, mutta heidän oikeuksiaan ei. Saamelaiset katsovat, että heillä on maahan, veteen ja elinkeinoon liittyviä oikeuksia, joita Suomen lait eivät vieläkään tunnusta.

”Meidän on tehtävä poliittista työtä, vaadittava oikeuksiamme ja mentävä viranomaisten pakeille. Meidän tulee huolehtia myös siitä, että puolustamme yhteisöllisiä oikeuksiamme, ja jos sekoitamme ne yksityisiin, olemme ongelmissa”, Jorge Fedrick arvioi.

Aurinko laskee nopeasti mäntymetsän ja vuorien taakse. Tulee pimeää. Ja kylmää.

Paleleva Fedrick ehdottaa keskustelun siirtämistä nuotiolle, jonka ääressä voi nauttia illalliseksi tarjoiltavista tuoreista maissitortilloista. Keskustelu jatkuu kirkkaan tähtitaivaan alla ja mäntymetsän suojassa lämpöä suo Tate Wari.

Ympäristö ja kehitys ry ja Helsingin yliopiston Kehitysmaatutkimuksen laitos järjestivät yhteistyössä wixarika -yhteisöjen ja meksikolaisen kansalaisjärjestön AJAGI:n kanssa joulukuun alussa 2002 kansainvälisen tapaamisen alkuperäiskansojen maaoikeuksiin ja maankäyttöön liittyen.

Wixarikojen kudos kestää

Wixarikojen alkuperää ei tarkasti tunneta. Omien kertomustensa mukaan he saapuivat idästä Sierra Madren läntiselle vuoristoalueelle noin tuhat vuotta sitten. Wixarikat, joita espanjalaiset alkoivat nimittää huicholeiksi, ovat oma kansansa Mesoamerikan tunnetuimpien kulttuurien mayojen ja asteekkien rinnalla.

Virallisten lukujen mukaan Meksikon vajaasta 100 miljoonan väestöstä kymmenen prosenttia on intiaaneja. Heistä 6,5 miljoonaa puhuu 59 eri kieltä. Arvioidaan, että ennen espanjalaisten tuloa nykyisen Meksikon alueella eli noin 200 eri etnistä ryhmää.

Wixarikat asuvat levällään ja heidän tavoissaan ja uskomuksissa on paljonkin alueellisia eroja. Hajallaan olevat yhteisöt muodostavat wixarikojen ”alueellisen kudoksen”, jota yhdistää kulttuurillinen ja kielellinen identiteetti. Samoin kuin muille intiaanikansoille äiti maa luonnonvaroineen on noin 15 000 wixarikalle tämän kudoksen ydin.

Espanjalaiset valloittajat saapuivat wixarikojen alueelle niinkin myöhään kuin vasta 1722. Sitä ennen intiaanit olivat kuitenkin tutustuneet vuorten yli kulkeneisiin kauppiaisiin, rikollisiin ja pakolaisiin. Alueelle tunkeutujat olivat kiinnostuneita lähinnä vuorten rikkauksista, erityisesti mineraaleista. Mukanaan he toivat fransiskaanimunkit, jotka alkoivat käännyttää wixarikoja kristinuskoon. Munkit perustivatkin kolme keskusyhteisöä, jotka ovat edelleenkin wixarikojen keskeisiä hallinto- ja seremoniakeskuksia.

Oma kulttuuri säilynyt

”Espanjalaiset eivät koskaan onnistuneet valloittamaan kaikkia alueitamme”, sanoo San Miguelin yhteisön koulun opettaja Everardo de la Cruz Ramirez annos ylpeyttä äänessään. ”Me käytämme edelleenkin perinteisiä asujamme, meillä on oma kielemme ja uskontomme.” Wixarikat ovatkin Meksikon intiaanikansoista ehkä vähiten katolisia ja he ovat säilyttäneet omat perinteensä ja kielensä vahvana.

Onnellisimpana valloituksen jälkeisenä aikakautena wixarikat muistelevat vallankumousjohtaja Pancho Villan johtamia Meksikon vallankumouksen vuosia viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Villa lähetti wixarikojen alueille tunkeutuneet mestitsiviljelijät sekä katoliset papit muille maille. Wixarikoille se oli aikaa, jolloin omia uskonnollisia seremonioita voitiin harjoittaa vapaasti eivätkä alueelle tunkeutujat härinneet elämää.

Meksikon vuoden 1919 vallankumouksen jälkeinen perustuslaki ja maauudistus eivät kuitenkaan kunnioittaneet intiaanyhteisöjen oikeuksia. Mestistiväestö ja katoliset papit palasivat alueelle ja tuhansittain wixarikoja pakeni vuoristosta rannikolle. Viime vuosisadan puolivälissä wixarikat alkoivat valloittaa menetettyjä alueitaan takaisin.

Kuusikymmenluvulla wixarikojen maita jaettiin mestitsiväestölle. Suuri osa maanomistuskiistoista juontaa juurensa tuolta ajalta. Seitsemänkymmentäluvulla Meksikon hallitus alkoi järjestelmällisesti liittää yhteisöjä valtaväestöön. Myönteisenä seurauksena tästä on ollut terveyspalveluiden kohentuminen sekä koulutusolosuhteiden parantuminen uusien koulujen rakentamisen ja mm. kaksikielisyyskoulutuksen myötä.

Kiistaa on ollut ennen kaikkea maanviljelyksen osalta. Intiaanien puolustama perinteinen rinnemaanviljelys on hallituksen mukaan tehotonta ja sen tulisi olla koneellistettua ja kemiallisiin lannotteisiin tukeutuvaa maanviljelyä. Sen lisäksi, että uudet menetelmät eivät ole sopusoinnussa wixarikojen kulttuurin ja uskonnon kanssa, ne ovat myös aiheuttaneet vakavia ekologisia vahinkoja.

Pääasiallinen lähde: Jyrkänteen reunalla, Hakkarainen, Leskinen, Seppo, Pystykorvakirja 1999.

Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 2/2003