Tunnetteko ketään, joka todella olisi nykyhetkessä läsnä, menneitä ja tulevia päässään pyörittämättä? Saanko esitellä: Sampsa Sihvola. Siinä hän nytkin seisoo tyytyväisen näköisenä ja sovussa elämän kanssa Olympiaterminaalin edessä Helsingin Eteläsatamassa, vaikka herätys on ollut viideltä eikä kello ole vielä puolta kahdeksaa.
Meri ei näytä tänään erityisen houkuttelevalta. Taivas roikkuu harmaana samanväristen aaltojen yllä ja ripottaa sadetta. Reipas 11 metriä sekunnissa puhaltava tuuli olisi ihanteellinen Estelle-purjelaivalle. Mutta tänään Sampsa ei ole lähdössä seilaamaan Estellen mukana vaan nousemassa Siljan nopeaan Super Seacat -alukseen. Hän on viimeistä kertaa pitkään aikaan ”merikissalla” matkustajana, koska aloittaa pian Helsinki-Tallinna välin sahaamisen matruusina.
Vielä Sampsan ei tarvitse kiiruhtaa kannelle koilaamaan kiinnitysköysiä laivan irrottautuessa tai varmistamaan että autokannella on kaikki hyvin, vaan hän ehtii istahtaa lentokoneen matkustamoa muistuttavaan penkkirivistöön kertomaan elämästään. Seacat liikkuu hiljaisesti ja tasaisesti kuin juna tai lentokone, eikä merellä oloa enimmäkseen edes huomaa. Ikkunoista näkyy utua, jonka seasta pilkahtaa silloin tällöin rahtialus tai poiju.
31-vuotias Sampsa on seilannut meriä niin Sipoossa kuin Angolassakin, mutta se ei ole hänen koko tarinansa. Mies on ehtinyt tehdä hengästyttävän paljon: teatteria, nuorisotyötä, bändien miksausta, fysiikan opintoja, koulutusalan yrittämistä… Mielenkiinnon kohteet ovat tempaisseet Sampsan mukaansa milloin mihinkin ja aina täysillä kaikkeen.
”Mä oon tällainen joka paikan höylä, nopeasti vaan täytyy tehdä kaikki mahdollinen. Ehkä oon levottomampi kuin useimmat”, Sampsa vähättelee.
Mihin meillä on kiire?
Meren lähellä Sampsa on asunut kaksivuotiaasta. Omaa venettä ei ollut, mutta lainaveneillä pääsi pörräämään saaristoon. Yläasteella Sampsa mietti merikapteeninkin ammattia, mutta toinen haave, teatteri, veti pidemmän korren.
”Teatterikärpänen oli purrut aika pienenä. Ala-asteella olin jo ohjannut ja näytellyt pääosan Tolkienin Silmarillionin pohjalta kirjoittamaani näytelmään”, Sampsa muistelee.
Sampsa aloitti yhtä aikaa ilmaisupainotteisen Kallion lukion ja näyttelemisen Kellariteatterissa. Rooleja aukeni tv:ssä, elokuvien avustajana ja radiokuunnelmissa, mutta teatterikorkeakoulun ovet jäivät kiinni. Niinpä Sampsa alkoi opiskella fysiikkaa yliopistolla.
”Tieteessä mua viehättää sellainen tutkimusmatka: tehdään olettamuksia ilmiöstä ja jos ne eivät toteudu, tarkastellaan asiaa uudelleen ja tehdään lisää oletuksia. Kannatan lapsenomaista ympärillä olevien asioiden ihmettelyä vailla ennakko-odotuksia.”
Opinnot eivät kuitenkaan lähteneet vauhtiin, ja Sampsasta alkoi tuntua, että hän kaipasi ammatikseen jotakin konkreettisempaa. Nuorisotyötä tuli tehtyä monella saralla partioleireistä pitkäaikaistyöttömien kouluttamiseen.
Vuonna 1997 Sampsa ryhtyi kaverinsa Sami Kesäjärven kanssa yrittäjäksi. Syntyi osakeyhtiö Naurava Jättiläinen: uudentyyppistä koulutusta toiminnallisten menetelmien ja roolipelien keinoin. Nuoret miehet myös kunnostivat 14-metrisen Hulda-jahdin ja aloittivat meriristeilyjen tarjoamisen.
”Muutama vuosi tuli pyöritettyä yritystä ja todettua että se söi kaiken ajan. Aloin miettiä, teenkö töitä elääkseni vai elänkö tehdäkseni töitä.”
Pitkin Helsinkiä singahdellessa ja firman satoja asioita hoidellessa Sampsa tuumi, että olisi hyvä periaate hoitaa korkeintaan yksi asia päivässä.
”Mihin valkoisella miehellä on niin kova kiire? En keksi siihen mitään muuta vastausta kuin että hautaan, koska tuntuu että kiire on jatkuvaa.”
Ihmeitä voi tehdä
Huldalla Sampsa vietti enemmän aikaa merellä kuin koskaan aiemmin.
”Meri tuli koko ajan tykömmäksi. Asuin Helsingissä ja kävin aina katsomassa kaikkia vierailulle tulevia purjelaivoja ja -veneitä. Niin päädyin käymään Estellellä ja näin ensi kertaa Sannin.”
Kehitysmaaliikkeen lippulaiva imaisi pikavauhtia miehen maailmaansa ja mukaan Jubilee 2000 -kiertueelle: Turkuun, Vaasaan, Ouluun ja Maarianhaminaan. Satamissa kerrottiin kehitysmaiden velasta, merellä purjehdittiin ja kilkutettiin ruostetta irti laivan kulmista ja kaiken keskellä sykki romanssi.
”Olin loppujen lopuksi mukana perille Turkuun saakka. Hyvin pian muutin Turkuun Sannin luo ja olin sitten töissä timpurina ja samaan aikaan vapaaehtoisena Estellellä”, Sampsa kertoo.
Estellellä on ollut suuri merkitys Sampsan elämässä niin konkreettisesti kuin filosofisestikin. Sieltä on löytynyt paitsi vaimo myös valtavasti ystäviä ja ammatillista kokemusta. Estelle myös edustaa uivaa ihmettä.
”1980-luvun alussa sekalainen joukko vaihtoehtoihmisiä sai idean rakentaa purjelaiva viemään avustustavaraa Afrikkaan. Kaikki merenkulun ammattilaiset jotka kävivät sitä katsomassa totesivat, että se oli hullua touhua. Purkki ei ikinä seilaisi Airistoa pidemmälle. Koko Estelle-ajatus edustaa sitä, että ihmeitä ei tapahdu, vaan ne tehdään. Mahdottomia asioita tekevät vain ne, jotka eivät tiedä niitä mahdottomiksi.”
Estellellä Angolaan
Kuva: Sampsa Sihvola. (Kuvaaja: Vesa Laaksonen)
Estellellä Sampsa alkoi uudelleen haaveilla merenkulusta ammattina. Sannin kanssa piti kuitenkin pohtia suunnitelmaa jo siksikin, että perhe oli kasvamassa. Saaga syntyi onneksi jo viikkoa ennen Yrkeshögskolan Sydvästin pääsykokeita, ja Sampsa pääsi aloittamaan opinnot.
”Kyllä se, että on poissa kotoa ja laivan päällä on tietyssä mielessä rankkaa, varsinkin kun on lapsia. Mutta Sanni, joka on lasten kanssa kotona, on tässä se kova jätkä, vaikka mä kiertäisin Kap Hornin purjelaivalla.”
Kap Hornilla Sampsa ei ole vielä käynyt, mutta Angolaan hän seilasi Estellen mukana. Sampsa oli aktiivisesti mukana reissun valmisteluissa, kävi tutustumassa Angolaan vuotta ennen purjehdusta ja oli mukana seilaamassa seitsemän viikkoa Lissabonista perille Angolan Lobitoon.
”Enempää en kerinnyt, Saaga oli niin pieni vielä ja Selina jo Sannin masussa. Aika moinen huoli oli, että minä siellä päiväntasaajaa ylittelen ja perhe on kotona.”
Sampsan mielestä reissu kannatti ehdottomasti, niin henkilökohtaisesti kuin Estellenkin kannalta.
”Nyt on yksi Afrikan matka tehty ja mun mielestäni se on hirveän tärkeää, vaikka sitten päädyttäisiin kaljakuppilaksi Aurajokeen. Mä näen kyllä Estellen laivana, jonka kuuluisi seilata maailman meriä, sillä olisi mahdollisuuksia tehdä vaikka minkä näköisiä juttuja, vaikka viedä suomalaisia tuulimyllyjä maailmalle tuulen voimalla”, Sampsa visioi.
Sampsa uskoo, että Afrikka jättää kävijöihin jälkensä.
”Tietenkään kaikki ei aina mennyt niin kuin oli sovittu, mutta ei se mua oikeastaan häirinnyt. Meillä on länsimaissa se ongelma, että kuviot suunnitellaan valmiiksi ja sitten kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan, koetaan että on tapahtunut virhe ja virheitä opetetaan pienestä saakka pelkäämään. Jos asia menee eri tavalla kuin on suunniteltu, silloin on ainoa tilaisuus oppia uutta.”
Ehkä tärkein Angolan matkan oppi on ollut suvaitsevaisuus.
”Kun parannetaan maailmaa, pitäisi lähteä lähipiiristä. Keskityttäisiin enemmän siihen mitä itse tekee kuin siihen mitä muut tekevät, eikä tuomittaisi.”
”Itämeri menetetty”
Itämeren tilasta puhuminen tuo Sampsan rauhalliseen olemukseen särön.
”Itämeri on periaatteessa jo menetetty. Silloin penskana 1970-luvulla kun meni saaristoon Sipoossa, se oli täynnä rakkolevää ja nyt kun näkee tuon sinilevävellin mikä siellä on, tajuaa että kestää hirvittävän kauan aikaa ennen kuin se jollain tavalla puhdistuu.”
Öljyä Suomenlahteen tyhjentävien alusten kuriin saamiseksi Sampsa kehottaa ottamaan mallia Yhdysvalloista. Siellä rannikkovartija puuttuu asiaan kovalla kädellä, pysäyttää laivan, nousee kannelle ja lätkäisee välittömästi sakot.
Suomalaisissa matkustaja-aluksissa ympäristöasioista huolehditaan Sampsan mukaan aika hyvin, mutta koko liikenteen mielekkyyttä voi toki kysellä, etenkin risteilylaivoilla jotka eivät mene mihinkään, vaan jäävät vain merelle lillumaan. Seacatin kaltainen alus, joka kuljettaa ihmisten lisäksi autoja ja tavaraa, on suhteellisen ekologinen tapa matkustaa.
Sampsa on Seacatilla hankkimassa opiskeluun kuuluvaa pakollista merellä tehtävää harjoittelua. Monipuolinen työ Estellellä miehistön koulutuksesta varustamon asioiden hoitamiseen kun ei viralliseksi harjoitteluksi kelpaa.
Kesä rytmittyy siten, että Sampsa paahtaa kaksi viikkoa töitä ja on vastaavasti kaksi viikkoa kotona Turussa Sannin, 3-vuotiaan Saagan ja viisikuisen Selina-vauvan kanssa.
!Tässä korostuu ´laajennetun perheen´ merkitys. Meillä on paljon mahtavia ystäviä ja voin luottaa siihen, että Sanni saa apua. Ei kai sitä muuten voisikaan lähteä. Läsnäolo kotona on sitten toivottavasti täyttä silloin kun siellä on, ainakaan työasioita ei tarvitse stressata.”
Rauhaa mereltä
Kun Sampsa muutti Turkuun, hän näki äkkiä Helsingin ulkopuolisen silmin ja huomasi pääkaupungin kiihkeän, kiireisen rytmin. Rytmin hidastus oli tervetullut. Myös merellä Sampsa imee itseensä rauhaa.
”Sannikin sanoo, että kun tuun kotiin mereltä, olen eri mies. Sitä jotenkin tuulettuu, tyyntyy. Merellä olo auttaa mua pääsemään hetkeen, läsnäoloon.”
Merikissa numero neljä on saapumassa Tallinnaan ja Sampsa kurkkii ikkunasta sisaralusta Super Seacat kolmosta, tulevaa työpaikkaansa.
Sampsa ei tarkkaan tulevaisuutta suunnittele. Ehkä hän sahaa monta tulevaa vuosikymmentä Helsingin ja Tallinnan väliä. Epäilen kyllä vahvasti. Elämän tutkimusmatkailijalle kaikki ovet ovat auki.
Sampsa haaveilee teatterin ja merenkulun yhdistämisestä: teatterilaivasta.
”Mä olen ihan vakuuttunut, että unelmat toteutuvat, eivät välttämättä siinä aikataulussa mitä haluaa, mutta silloin kun elämälle sopii.”
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 3/2003n