”Kehitysmaat hävisivät Cancunissa!”

”Eikä hävitty!”

”Eipäs hävinneet, kun voittivat!”

”No, kyllä me mun mielestä taidettiin vähän hävitä!”

Kun Cancunin kokous ajautui täydelliseen epäonnistumisen viiden päivän neuvottelujen jälkeen ilmoittivat teollisuusmaat Yhdysvaltain johdolla, että kehitysmaiden uppiniskaisuus kostautuu niille vielä. Kehitysmaiden edustajat eivät sen sijaan salanneet riemuaan. Samoin kansalaisjärjestöt pitivät lopputulosta voittona. Nyrkit uhmakkaasti pystyssä ja naama leveässä virneessä delegaatit juhlivat lopputulosta kongressipalatsin käytävillä.

Oliko juhlaan sitten syytä? Jos teollisuusmaiden arvio siitä, että juuri kehitysmaat hävisivät, pitää paikkaansa, olivatko juhlijat vain typeryksiä, jotka eivät ymmärtäneet lopputuloksen merkitystä?

Cancúnissa neuvoteltiin pitkään neljän länsiafrikkalaisen puuvillantuottajan, Malin, Burkina Fason, Tshadin ja Beninin tekemästä puuvilla-aloitteesta, joka olisi helpottanut niitä saamaan puuvillaansa rahakkaille markkinoille. Sopimuksen kaatuessa myös puuvilla-aloite kaatui, mistä aloitteen tekijät olivat selvästi pahoillaan.

Pahoin pelkään, että kaikesta viranpuolesta suoritetusta pihinästä ja sihinästä huolimatta Yhdysvallat oli salaa mielessään. Maan pääneuvottelija Robert Zoellick ilmoitti, että kaupan vapauttamista jatketaan tämän jälkeen kahdenvälisissä neuvotteluissa. Yhdysvallat voi tämän jälkeen kiertää puhkumassa nurin eteläisen pallonpuoliskon risumajoja ja popsia pienet kehitysmaapossut suihinsa yksi kerrallaan.

WTO-järjestelmän vaihtaminen rikkaiden ja köyhien maiden kahdenkeskisiin kauppaneuvotteluihin ei toteuta ainakaan köyhien etua. Niin vaikeata kuin se kaltaiselleni vanhalle WTO-kriitikolle voikin olla, on myönnettävä, että järjestön piirissä laadituista kansainvälisistä sopimuksista saattaa olla kevyensarjan maille etua.

Mutta jos juhlan syynä olikin kehitysmaiden uusi yhtenäisyys ja sen mukana tullut aikaisempaa merkittävämpi rooli kansaivälisessä kauppapolitiikassa, olivat juhlat ihan paikallaan. Kun kehitysmaita on tähän asti kuljetettu pakettina tavaratilassa, ovat maat nyt kiivenneet, jos ei aivan ratin taakse, niin ainakin etupenkille.

Niin tai näin, nähtäväksi jää mihin kehitysmaat osaavat uutta asemaansa käyttää. Se vaatii mailta sellaista vastuuta ja taitoja, joista niillä on vähän kokemusta. Mutta jos ne kykenevät tuomaan uusia aloitteita ja prosesseja, jotka tuuppivat järjestöä oikeudenmukaisempaan suuntaan, meillä kaikilla on syy poksautella korkkeja.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2003