Tu Nokwen ennen esiintymistään lausumat sanat tulevat väistämättä mieleen, kun Etelä-Afrikan suuri tähti yhtyeineen aloittaa menevän lavameininkinsä. Afrikkalaisen lauluperinteen, suorapoljentoisen jazzin ja funkrytmien muodostamaa kokonaisuutta esitetään varmalla otteella. Sähköisestä funkista tutun rytmiikan päälle raikaa etnissävyinen kuorolaulanta.

Soittajien lisäksi lavalla on joukkio tanssijoista, ja tähti itse nauttii silminnähden jokaisesta hetkestä musiikkia esittäessään. Nokwen akustinen kitara ei musiikissa paljon kuulu, voimakas ja kaikuva laulu sitäkin paremmin. Rauhaa ja rakkautta juhliva Faces-festivaali on huipentumassa.

Tu Nokwe ja hänen taustayhtyeensä ovat Suomessa neljän keikan minikiertueella. Ulkoministeriönkin tukema reissu esittelee suomalaisille Nokwen musiikin lisäksi afrikkalaista uskoa parempaan todellisuuteen. Tu Nokwe on paitsi lauluntekijä, myös slumminuorten parissa työskentelevä aktivisti, mikä myös näkyy hänen musiikissaan hyvin konkreettisesti: tähden taustayhtye on koottu Johannesburgin lahjakkaista slumminuorista.
 

Musiikillista itseilmaisua

Nokwen yhteiskunnallinen elämäntyö tiivistyy juuri hänen taustamuusikoihinsa. Nuoret käyvät Amajika-nimistä koulua, jonka Nokwe on itse perustanut tarjotakseen slumminuorille mahdollisuuksia luovuuteen ja musiikilliseen itseilmaisuun. Musiikkiharrastusta on tarjolla kaikille, ja parhaat pääsevät tähden yhtyeeseen – tosin varsin lyhyeksi aikaa, koska halukkaista ei ole pulaa.

Slummien nuorisosta Nokwella onkin paljon sanottavaa. ”Elämä on heille usein turhauttavaa. Päämääriä on vaikea löytää, mahdollisuuksia ylipäänsä on hyvin vähän.”

Usein nuoret karkaavat kotoaan, jos kotia AIDS-orpojen luvatussa maassa nyt ylipäänsä on. Tavallista on myös joutua vaikeuksiin virkavallan kanssa.

”Uskon ennen kaikkea, että ihmisen perustarpeita on se, että häntä kuunnellaan. Etelä-Afrikassa tuntuu usein siltä, ettei kenelläkään ole aikaa kuunnella nuoria, ja se on heille hyvin turhauttavaa”, Nokwe sanoo. ”Useat nuoret eivät opi luottamaan juuri kehenkään muuhun kuin itseensä.”

Nokwe sanoo haluavansa opettaa ihmisille ”hallintaa” – toisaalta oman elämän haltuunottoa, toisaalta hallinnon ja viranomaisten kanssa pärjäämistä. Hänen musiikin täyttämässä maailmankatsomuksessaan luovaa ilmaisua ja elämänhallintaa ei voikaan erottaa. Elämä on vankemmalla pohjalla, kun musiikin avulla voi puhua.

Nokwe perusti koulun muutaman muun artistin kanssa jo vuonna 1976, apartheidin rankimpina aikoina. Vaikka järjestelmä on muuttunut, slummien kurjuus on ennallaan. Koulun yksi keskeisistä missioista on edistää nuorten tietoisuutta sosiaalisista ongelmista, eikä sen sosiaalinen tilaus ole kadonnut mihinkään.

Taiteilijan vastuu

Nokwelle musiikki on ilmaisua, johon liittyy vastuuta. Ei ole yhdentekevää, mitä taiteilija musiikillaan sanoo, koska hän viestii aina jotain. Omasta musiikistaan Nokwe sanoo, että tahtoisi sen luovan ja välittävän ihmisille yhteisöllisyyden ja ilon tunteita. ”Nämä tunteet ovat musiikissa kulkevia viestejä. Kyllä suomalainenkin yleisö varmasti ymmärtää ne.”

Nokwe haluaa myös tarjota ihmisille positiivisia malleja esiintyvän taiteilijan elämään. Hän kertoo vierastavansa tähti-ilmiötä, jossa hetken kuuluisuuden jälkeen pudotaan sosiaalisesti tyhjän päälle. Muusikon on pystyttävä kehittymään myös ihmisenä. ”Musiikin viesti voi olla aito vain, jos muusikko on sitä mitä hän sanoo olevansa”, Nokwe sanoo, ja muistuttaa Amajika-koulunkin korostavan ”holistista kasvua”.

Yhteiskunnallisena vaikuttajana Nokwe on hyvin konkreettinen. Ilmaisuväylien tarjoaminen köyhistä oloista tuleville nuorille on politiikkaa, jonka vaikutuksen voi nähdä. Myös kysymykseen, miten länsimaat voisivat parhaiten tukea Afrikan yhteiskunnallista kehitystä, Nokwe tarjoaa psykologista vastausta.

”Kaikki on kiinni ihmisten asenteista. Tärkeintä minusta olisi, että asioista päättävien ihmisten motiivit olisivat vilpittömiä. Uskon, että jos ihmiset todella haluavat vaikuttaa asioihin myönteisesti, kehitystä myös tapahtuu.”

Nokwen taustayhtyeen soittaja rientää lisäämään: ”Usein Afrikka halutaan nähdä ainoana paikkana maailmassa, jossa on ongelmia. Minusta kuitenkin suurin osa maailman maista kulkee tällä hetkellä hyvin huolestuttavaan suuntaan.”

Omaa ja lainattua

Tu Nokwen musiikki liikkuu sen verran laajalla skaalalla musiikin kentällä, että artistin omia suosikkeja ja vaikuttajia on pakko kysellä. Nokwe selittää, että hänen musiikkiaan ymmärtääkseen on tajuttava Etelä-Afrikan slumminuorten elämää.

”Minun nuoruudessani suurin osa saatavilla olleesta musiikista oli ulkomaista. Tarkoitan tällä siis lähinnä länsimaista, amerikkalaista musiikkia. Me kuitenkin elimme musiikin keskellä, mustien asuinalueilla vallitsi voimakas musiikki- ja lauluperinne. Vaikka omaa musiikkiamme sai tallenteina erittäin vähän, sitä kuunnellessa tuli aina tunne, että tämä on sitä omaa, meidän musiikkiamme. Yritän edelleenkin tavoittaa kappaleissani tuon tunteen.”

Afrikkalaisen lauluperinteen jatkumon lisäksi Nokwe keksii tärkeiksi vaikuttajikseen joukon pääosin amerikkalaisia naisjazzlaulajia. ”Olen aina pitänyt jazzista ja tunnen yhteyttä näiden muusikoiden kanssa”, hän sanoo. Jazz onkin uitettu vahvasti osaksi Nokwen musiikkia, ja se kuulostaa hänen käsittelyssään kuin Afrikan slummeissa keksityltä.

Yhden tärkeän vaikuttajan Nokwe vielä lisää: ”Äitini, hän oli tietysti tärkein. Hän opetti minut laulamaan, vaikken ollut siinä alun perin kovin hyvä. Hän oli hyvin musikaalinen ihminen, ja minä ja sisarukseni kasvoimme musiikin keskellä, tai musiikki kasvoi osaksi meitä.” Perheen rakkaus musiikkiin oli oikeastaan Tu Nokwen taiteilijauran ehto: perheen piano oli mustien asuinalueella aikamoinen harvinaisuus.

Ja kun musiikki on osa ihmistä, liittyvät tulevaisuuden suunnitelmatkin tietysti soittamiseen ja laulamiseen. ”Täällä Suomessa tulee ajatelleeksi, miten monia miljoonia ihmisiä vielä on, joille emme koskaan ole soittaneet”, Tu Nokwe huokaa.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2003