YOGYAKARTA — Keskiyöllä 20. toukokuuta 2002 YK:n pääsihteeri Kofi Annan julisti Itä-Timorin itsenäiseksi. Puheen päätteeksi Annan huusi portugaliksi: ”Viva Timor Leste! – Eläköön Itä-Timor!” Huutoon yhtyivät Taci Tolon pölyiselle kentälle kokoontuneet kymmenet tuhannet timorilaiset.

Ennen itsenäistymistä Itä-Timorin virallisiksi kieliksi oli valittu portugali ja paikallinen tetum. Päätöstä edelsi kiivas keskustelu, jossa nousivat esiin kysymykset pienen valtion identiteetistä, historiasta ja yhteiskunnallisen kehityksestä.

Portugalilaiset saapuivat Timorille 1500-luvulla, ja saaren itäpuoli oli Portugalin siirtomaa vuoteen 1974 asti, lukuunottamatta vuosien 1942-1945 japanilaismiehitystä. Saaren länsipuoli sen sijaan oli osa Alankomaiden Itä-Intiaa, ja siitä tuli osa Indonesiaa maan itsenäistyessä vuonna 1945.

Kun Portugali neilikkavallankumouksensa jälkeen luopui kaikista siirtomaistaan, seurasi Itä-Timorilla lyhyt sisällissota, ja maa julistautui itsenäiseksi marraskuussa 1975. Yhdeksän päivää myöhemmin Indonesia valloitti alueen. Kaksikymmentäneljä vuotta kestäneen miehityksen aikana kuoli arviolta 200 000 ihmistä, noin kolmannes väestöstä. Indonesialaisia vastaan taisteli vuorilla sissiliike Falintil, jota kaupungeissa tuki siviilivastarinta ja katolinen kirkko.

Suharton diktatuurin kaatuminen Indonesiassa muutti myös Itä-Timorin tilannetta. Suharton seuraaja B.J. Habibie antoi itätimorilaisten äänestää 1999 kansanäänestyksessä itsenäisyydestä, jota lähes 80 prosenttia sitten kannattikin. Kansanäänestyksen tuloksen julkistamisen jälkeen Indonesian asevoimat ja puolisotilaalliset miliisit aloittivat väkivalta-aallon, joka päättyi YK:n rauhanturvaajien väliintuloon. Alue siirtyi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi maailmanjärjestön hallinnan alle.

Aikaharppaus 2000-luvulle

Köyhän ja pienen Itä-Timorin noin 600 000 asukasta ovat käytännössä kaikki monikielisiä. Alueella puhutaan Itä-Timorin kansallisen yliopiston tutkijan Geoffrey Hullin mukaan vähintään 16 paikallista kieltä. Lisäksi alueella käytetään viittä ei-paikallista kieltä: portugalia, indonesiaa, timorinkiinalaisten hakkaa, kantoninkiinaa sekä englantia.

Yleisin paikallisista kielistä on tetum, joka nyt siis on portugalin lisäksi virallisen kielen asemassa. Tetumia puhuu noin 40 prosenttia Itä-Timorin väestöstä, mutta ei välttämättä äidinkielenä. Kielessä näkyy Portugalin pitkän valtakauden vaikutus: tetumiakin puhuvat tervehtivät toisiaan ”Bom dia, Senhora!” tai ”Boa tarde, Senhor!” ja kiitos on ”obrigado”. Vaikutteita on myös tullut Ambonin saaren malajin murteesta sekä indonesian kielestä.

Paikalliset kielet ovat jääneet sanastoltaan pitkälti satojen vuosien takaiselle tasolle. Ainoa paikalliskieli, joka on kokenut varsin nopean modernisaatioprosessin, on juuri tetum. Ensimmäinen modernisaatioaalto alkoi vuonna 1980. Tuolloin Indonesian hallitus kielsi portugalin kielen käytön katolilaisen kirkon liturgiassa. Itä-Timorin kirkko onnistui saamaan Vatikaanilta erikoisluvan käyttää jumalanpalveluksissa tetumia, vaikka muilla Indonesian saarilla käytetään indonesiaa.

YK:n vallan aikana 1999-2002 tetumia alettiin käyttää englannin ja portugalin ohessa hallintokielenä. Tämä tarkoitti sitä, että oli nopeasti löydettävä tai kehitettävä vastaavia tetuminkielisiä sanoja YK:n eri termeille, kuten esimerkiksi kestävä kehitys, valtavirtaistaminen tai hyvä hallinto.

Portugali vastarinnan symbolina

Osa väestöstä, lähinnä vanhempi sukupolvi, joka kasvoi Portugalin siirtomaavallan alla, taitaa vielä portugalin kielen. Portugalin siirtomaapolitiikkaan ei kuitenkaan kuulunut paikallisväestön laajamittainen kouluttaminen, ja Geoffrey Hullin mukaan Itä-Timor oli ainoa Portugalin siirtomaa, jossa portugali ei ollut hallitsijoiden lingua franca. Emävaltiolla ei ollut resursseja lähettää kaukaiselle Timorille kovinkaan montaa virkamiestä eikä kouluttaa kovin monia paikallisia.

Käytännössä portugalilaiset virkailijat oppivat hieman tetumia ja käyttivät sitä portugalin lisäksi. Harvojen Portugalin kouluttamien itätimorilaisten määrää verotti vielä Portugalin siirtomaavallan jälkeen indonesialaismiehittäjien tuhoamispolitiikka.

Portugalin kieli jäi kuitenkin elämään ”maanalaista” elämää. Vastarintaliikkeen jäsenet ja katolilaisen kirkon edustajat käyttivät sitä toisaalta vastarinnan symbolina, mutta myös eräänlaisena salakielenä, jota miehittäjät eivät ymmärtäneet. Portugalia käyttivät myös ne itätimorilaiset, jotka pakenivat saarelta ja päätyivät Portugaliin tai portugalinkielisiin maihin. Suuri osa näistä maanpakolaisista on nyt yrittämässä uutta alkua itsenäisessä Itä-Timorissa.

Nykyisin ehkä noin kymmenesosa väestöstä puhuu portugalia. Erityisesti nuoremmat itsenäisyysaktivistit ovat kritisoineet päätöstä julistaa portugali viralliseksi kieleksi. He pitävät sitä paitsi epäkäytännöllisenä myös epädemokraattisena, sillä sen käyttö suosii portugalinkielisissä maissa maanpaossa olleita sekä vanhempaa sukupolvea – maassa, jossa väestön keski-ikä on 19,5 vuotta. Portugalin valintaa pidetään myös mahdollisena merkkinä siitä, että maan johto haluaa viedä Itä-Timoria poliittisesti lähemmäksi portugalinkielisiä maita, erityisesti Mosambikia.

Ongelmana on niin ikään puute portugalinkielisistä opettajista ja oppikirjoista. Portugali on pyrkinyt auttamaan lähettämällä opettajia ja oppimateriaalia ja avaamalla pääkaupunki Diliin kulttuurikeskuksen.

Indonesia edelleen koulukieli

Myös indonesialaismiehitys jätti jälkensä timorilaisten kielenkäyttöön. Indonesian kieli oli pakollinen oppiaine kouluissa ja kaikki korkeamman tason koulutus oli indonesiaksi. Itätimorilaisia opiskelijoita lähti muille Indonesian saarille opiskelemaan, erityisesti Jaavan yliopistoihin.

Itsenäistymisen jälkeenkin Indonesian yliopistot houkuttelevat itätimorilaisia. Yogyakartassa opiskelevan 23-vuotiaan Aden selitys on yksinkertainen: ”Jos Timorilla olisi mahdollisuus opiskella ja löytää töitä, olisin tietenkin jäänyt sinne. Mutta kun ei ole, niin piti tyytyä seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon.”

Opiskelu ei aiheuta vaikeuksia, sillä kouluopetus oli vuoteen 1999 asti indonesiaksi. Indonesiankielisiä kirjoja käytetään edelleen Itä-Timorin kouluissa ja korkeamman asteen oppilaitoksissa, muilla kielillä kun kirjoja ei ole tarjolla.

Indonesian kielen ottaminen viralliseksi kieleksi olisi ollut käytännöllistä, sillä opettajia ja oppimateriaalia riitti ja käytännössä kaikki timorilaiset osaavat puhua sitä. Poliittisista syistä se ei kuitenkaan ollut mahdollista – miehitysajan muistot ovat vielä liian tuoreet.

Englannin asema nousi nopeasti indonesialaisten lähdön jälkeen, kiitos YK:n hallinnon ja läheisen Australian vaikutuksen. YK:n tehtävissä toimivien timorilaisten oli opittava kieli, lisäksi erityisesti moni nuori on pyrkinyt oppimaan globaalia valtakieltä. Australiasta palasi myös monia maanpaossa eläneitä itätimorilaista jälkeläisineen. Englantiakin esitettiin mahdolliseksi viralliseksi kieleksi, mutta ehdotus ei saanut juuri kannatusta.

Välillä kiivaanakin käynyt kielikeskustelu ei pahemmin liikuta viittä kieltä puhuvaa Adea. Hän näkee asian ennen kaikkea käytännön kannalta. Tärkeätä ei hänen mielestään ole se, mitä kieltä käytetään, vaan se, että puheella edistetään maan jälleenrakentamista ja timorilaisten hyvinvointia.
 

Ilmestynyt Kumppanissa 5/2003