Koulujen kansainvälisyyskasvatus on noussut tärkeäksi pohdinnan kohteeksi toisaalta YK:n vuosituhattavoitteiden vuoksi ja toisaalta syyskuun 11. päivän ja sitä seuranneen sodan takia. YK:n vuosituhattavoitteiden keskeisiä sisältöjä ovat köyhyyden vähentäminen maailmassa ja maailmanlaajuisen tasavertaisuuden lisääminen. Näiden tavoitteiden pohjalta syntyi EU-tasolla globaalin kasvatuksen julistus, jossa määritellään miten vuosituhattavoitteita voitaisiin pyrkiä toteuttamaan Euroopassa kasvatuksen avulla.
Opetussuunnitelman osalta Suomi on Euroopassa edelläkävijä kansainvälisyyskasvatukseen panostamisessa. Uusissa opetussuunnitelmissa painottuvat aikaisempaa selkeämmin kestävä kehitys, ihmisoikeudet ja monikulttuurisuuden hyväksyminen. Suunnitelman mukaan kansainvälisyyskasvatuksen arvojen tulisi tulla tavalla tai toisella esille kaikissa opetetuissa aineissa.
Läpäisevyysperiaate vaatii kokonaan uutta näkökulmaa opetettavaan ainekseen. Arvokeskustelun tulisi läpäistä koko koulujärjestelmä ja ulottua myös opettajankoulutukseen, sillä opettajan sisäistämä maailmankuva on keskeinen asia. Kouluissa kansainvälisyyskasvatusta on käytännössä tehty jo pitkään esimerkiksi kieltenopetuksessa: oppilaita on kannustettu hakeutumaan kielikursseille tai oppilasvaihtoon ulkomaille, ja kieltenopettajat ovat ansiokkaasti tutustuttaneet oppilaitaan opettamaansa kieleen liittyvään kulttuuriin.
Muualla Euroopassa tilanne opetuksessa vaihtelee. Itä-Euroopan alueella valtio ei ole ottanut minkäänlaista roolia kansainvälisyyskasvatuksessa, kun taas esimerkiksi Ruotsissa, Belgiassa ja Itävallassa kansainvälisyyskasvatuksen elementtejä on sisällytetty koulujen opetukseen. Useissa Euroopan maissa kansainvälisyyskasvatus on kansalaisjärjestöjen harteilla.
Suomessa useilla kansalaisjärjestöillä on kansainvälisyyskasvatukseen tarkoitettua materiaalia ja valmius tehdä esimerkiksi kouluvierailuja. Järjestöt tavoittavat kuitenkin vain osan kouluista, ja niiden tietämystä ja kokemuksia voitaisiin hyödyntää kouluissa nykyistä laajemmin.
Järjestöjen näkökulma liittyy niiden omaan toimialaan, usein kehitysyhteistyöprojekteihin. Koulun ja opettajien näkökulma on selkeämmin kasvatuksellinen. Kolmantena näkökulmana, valtakunnallisen opetussuunnitelman taustalla, on myös opetusministeriön strategia, jossa painottuvat kansainvälistyvän liike-elämän vaatimukset. Tulevien työntekijöiden tarvitsemat tai oletetusti tarvitsemat taidot vaikuttavat koko koulutusjärjestelmän painotuksiin.
Monimuotoistuminen on suomalaisen yhteiskunnan todellisuutta. Tulevaisuudessa yhä useampi suomalainen tulee tekemään yhteistyötä sekä eri kulttuuritaustoista tulevien ihmisten kanssa kotimaassa että työskentelemään eripituisia ajanjaksoja elämästään ulkomailla. Pohjimmiltaan kansainvälisyyskasvatuksessa on kyse toisen kohtaamisesta, siitä miten suhtaudumme joutuessamme tekemisiin jonkin sellaisen kanssa, jota pidämme vieraana tai pelkästään vain erilaisena.
Tansanian entinen presidentti Julius Nyerere esitti aikoinaan toivomuksen, että osa kehitysyhteistyövaroista käytettäisiin etelän sijasta pohjoisessa. Vain teollistuneiden maiden ihmisten asenteita muokkaamalla voidaan saada aikaan maailmanlaajuisten taloudellisten ja poliittisten, epätasa-arvoa luovien rakenteiden muutoksia.
Asenteiden muokkaus ei kuitenkaan saisi rajoittua pohjoiseen. Mikäli tavoitteena on tasavertaisempi maailma, olisi kansainvälisyyskasvatusta tehtävä myös etelässä etelän toimijoiden toteuttamana, jotta etelässä vallalla olevat stereotypiat saataisiin purettua. Ja jotta Euroopassa toteutettava kansainvälisyyskasvatus voisi todella vaikuttaa aidosti asenteisiin, sen tulisi perustua materiaaliin, joka on tuotettu yhteistyössä etelän kanssa. Näin saataisiin paremmin esille etelän kuvaa itsestään.
Materiaalin tuottamisessa ja linkkinä etelään on myös suomalaisilla kansalaisjärjestöillä vielä paljon annettavaa. Toivottavasti tulevaisuudessa järjestöt tekevät myös tähänastista enemmän yhteistyötä koulujen ja liike-elämän kanssa.
Kirjoittaja on kansainvälisyyskasvatukseen perehtynyt historianopettaja.