Tamperelaisen kahvilan seiniä koristivat syksyllä Veli Bodari, Herra ja Rouva Valkoihoinen järjestelmäkameroineen ja kummastelevine ilmeineen sekä muut Hanna Rantalan nuket.
Rantala asui Tansaniassa seitsemän kuukautta. Hän työskenteli vapaaehtoisena katulapsikoulussa, opiskeli suahilin kieltä, teki taidetta ja osallistui kahteen näyttelyyn. Hän myös vieraili ensimmäisen kerran Kenian ylängöillä kenialaisen isänsä sukulaisten luona.
Taiteilija haluasi nukkenäyttelyllään ”Rafiki Yangu – Ystäväni” moninaistaa keskustelua kaukaisesta ja eksoottiselta vaikuttavasta mantereesta.
”Afrikka on paljon muutakin kuin pömppömahaisia lapsia ja sotilaita. Kuten muutkin maanosat, se on täynnä erilaisia maita ja erilaisia ihmisiä”, Rantala miettii. Näyttelyn sanoma on siis vahva, vaikka nukkehahmot karikatyyrimäisyydessään myös naurattavat.
”Halusin tehdä näyttelystä humoristisen ja helposti lähestyttävän. Taide ja Afrikka eivät ole helppoja aiheita lähestyä. Tämä näyttely on niin yksinkertainen, että ohikulkijakin voivat ajatella: ’Hei, mäkin pystyn hahmottamaan tän’.”
Afrikkalaisen arkipäivän arpapeli
Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksesta kuvataiteilijaksi valmistunut Hanna Rantala on yrittänyt kaikissa näyttelyissään saada yleisön osallistumaan äänen ja erilaisten tehtävien avulla.
Rafiki Yangu -näyttelyn katsoja sai kahvilan tiskiltä yhden euron maksua vastaan seikkailuhenkisen Kuka pelkää mustaa Afrikkaa -lautapelin. Pelilautana on tansanialaisista sanomalehtileikkeistä koottu Afrikan kartta, jonka sisällä on kymmenaskelinen ympyrä. Kruunaa ja klaavaa heittämällä ja pakkakorttien avulla voi liikkua joko eteen- tai taaksepäin.
Korteissa kuvaillaan tapahtumia arkipäivän Afrikasta. Positiivisista tapahtumista saa pluspisteitä, negatiivisista miinuksia. Kuten: ”Malaria. Viikoksi sairaalaan tiputukseen” ja ”Jippii, loistava kuvauskohde! Kaivat kameraasi laukusta, mutta huomaat, että se onkin varastettu – joudut siirtymään kaksi askelta takaisin.” Tässä pelissä et voi taktikoida – elämään Afrikassa vaikuttaa suuresti sattuma.
”Monilla on sellainen mielikuva, että afrikkalaiset ovat laiskoja ja sen vuoksi köyhiä. Oma huomioni oli, että vaikka monet kuinka yrittävät, olosuhteet ja sattumat estävät usein elämässä etenemisen”, Rantala tuumii.
Rantala on kuitenkin laittanut peliin pluskortteja miinuksia enemmän. Usein pluskortin lähtökohta on huono, mutta asiat kääntyvät hyviksi. Kaikki menee pieleen, mutta yhtäkkiä oletkin kuullut kymmenen hyvää tarinaa Afrikasta. Autosi hajoaa, mutta paikalle ilmestyy avuliaita ihmisiä, jotka työntävät innokkaasti.
Afrikassa oppii arvostamaan pieniä iloja. Suomessa hyvät asiat jäävät helpommin huomaamatta.
Muistuttavatko tansanialaiset suomalaisia?
Rantalan nuket kuvastavat hänen kohtaamiaan ihmisiä. Ryppyinen Vanhus muistuttaa siitä, että Afrikassakin voi elää vanhaksi. Erilaisista naistyypeistä kertovat Äiti Ja Lapset sekä Sisko Mahdollisimman Valkoihoinen ja Räp valkaistuine kasvoineen ja käsivarsineen.
Herra Isokenkä on nihkeä, lihava ja korruptoitunut virkamies. Veli Hiphop ja Räpille on tärkeää tyyli ja rento olemus. Nälkäisen Taiteilija-Viljelijän toimeentulo on hatara. Hämmentävää samankaltaisuutta suomalaisten ”ihmistyyppien” kanssa, vai mitä?
Taiteilija muistuttaa, että nuket todellakin ovat karikatyyrejä, eikä niillä ole yksinkertaista sanomaa. Valkoihoiselle suomalaiselle samanlaisen näyttelyn pystyttäminen saattaisi olla poliittisesti epäkorrektiakin.
”Vain joku minunlaiseni, puoliksi afrikkalaista sukujuurta, voi heittää jotain tällaista. Suomalaisten pitää ainakin julkisesti olla suvaitsevaisia.”