Afganistanin jälleenrakennus etenee – mutta lähinnä vain pääkaupungissa.

Vieressä istuvaa Muhammed Daudia jännittää, kun Ariana Airlinesin koneen renkaat kirskahtavat Kabulin lentokentän muhkuraiseen kiitorataan. 27 pakolaisvuoden jälkeen hän palaa ensimmäistä kertaa entiseen kotimaahansa Afganistaniin.

Ensimmäiset näkymät synnyinkaupungista ovat lohduttomat. Lentokentän ympäristö on täynnä taisteluissa tuhoutuneita koneenhylkyjä. Kauempana siintävät pölyinen kaupunki ja paljaaksi hakatut vuorenrinteet.

”Tiesin mitä odottaa. Halusin kuitenkin tulla, sillä ehkä voin tehdä jotakin Afganistanin hyväksi. Käydä kauppaa tai jotakin”, Yhdysvalloissa perheensä kanssa asuva Muhammed sanoo.

Ajatus jälleenrakentamisesta on vahva monen muunkin afganistanilaisen mielessä. Pitkän sisällissodan ja tuhoisan talebanien hallinnon jälkeen pääkaupunki Kabul sykkii jälleen elämää.

Erityisen nopeaa rakentamisen tahti on kaupungin eteläisissä ja läntisissä kortteleissa, jotka tuhoutuivat 1990-luvun puolivälissä lähes maan tasalle mujahedin-sissien keskinäisissä välienselvittelyissä.

Talebanien kaatumisen jälkeen Afganistaniin on palannut kahdessa vuodessa runsaat kaksi miljoonaa pakolaista. Arviolta 40 prosenttia heistä on asettunut Kabuliin.

Apu ei ulotu Etelä-Afganistaniin

Kabulissa timpurit ovat täystyöllistettyjä, mutta pääkaupungin ulkopuolella jälleenrakennus etenee tuskallisen hitaasti. Rutiköyhällä Afganistanilla ei ole itsellään varaa korjata sodan tuhoamia teitä, sähkölinjoja, kouluja ja terveyskeskuksia, eivätkä maan väliaikaishallinnon vetoomukset kansainvälisestä avusta ole tuoneet toivottua tulosta.

Maan väliaikaishallinto arvioi jälleenrakennuksen vaativan 15 miljardia dollaria lahja-apua ja 15 miljardia dollaria yksityisiä investointeja seuraavien viiden vuoden aikana. Avustajamaiden hallitusten ja kansainvälisten rahoituslaitosten avustuslupaukset yltävät toistaiseksi vain 4,5 miljardiin dollariin vuosille 2002-2006.

Vertailun vuoksi: eteläisessä Afganistanissa jatkuva terrorismin vastainen sota maksaa Yhdysvalloille arviolta 11 miljardia dollaria vuodessa. Al-Qaidan ja talebanien rippeitä jahtaa Pakistanin vastaisilla rajaseuduilla noin 12 000 Yhdysvaltain ja sen liittolaismaiden sotilasta.

Osa jälleenrakennukseen jo luvatuista määrärahoista uhkaa jäädä käyttämättä, sillä kehno turvallisuustilanne on estänyt hankkeiden aloittamisen Kabulin ulkopuolella. Etelä-Afganistanista avustusjärjestöt ovat joutuneet vetäytymään lähes kokonaan talebanien ja al-Qaidan terrori-iskujen takia.

Kansainvälisten avustajien lisäksi paikallisten kansalaisjärjestöjen työntekijät ovat joutuneet iskujen kohteiksi.

”Olemme joutuneet rajoittamaan matkat kentälle mahdollisimman vähiin. Kylissä olemme turvassa, maanteillä emme. Pyrimme liikkumaan huomiota herättämättä jaetuilla takseilla tai muilla paikallisilla kulkuneuvoilla”, Esmat Saifi ympäristöjärjestö Maderasta sanoo. Järjestöllä on maaseudun kehittämishankkeita maan kaakkoisosassa.

Sotapäälliköiden valta

Turvallisuustilanne on viime kuukausina horjunut myös maan pohjoisosissa, joissa mujahedin-joukkoja komentavien sotapäälliköiden reviirikiistat ovat välillä leimahtaneet taisteluiksi. YK:n ja Afganistanin asettama tavoite 100 000 pyssymiehen aseriisunnasta ei näissä oloissa tunnu kovin realistiselta.

”Syksyllä olen joutunut joka päivä ottamaan selville, missä rintamalinjat kotikyläni ympärillä kulkevat, miten jännittynyt tilanne on, voinko lähteä töihin vai onko parempi pysyä perheen luona”, lääkäri Rokai Raufi kuvailee Mazar-i-Sharifissa.

Mazar-i-Sharif, joka on Pohjois-Afganistanin suurin kaupunki ja muslimien tärkeä pyhiinvaelluspaikka, on uzbekkijohtaja Abdul Rashid Dostumin ja tadzhikkipäällikkö Atta Muhammedin valtataistelun keskipiste.

Myös muu Afganistan on edelleen keskenään kilpailevien sotapäälliköiden vahvassa otteessa. Heille olojen vakiintuminen, etnisten jännitteiden lieventyminen ja Kabulin keskushallituksen vaikutusvallan laajeneminen maaseudulle olisivat katastrofi, sillä yksityisarmeijoiden ja ylellisen elämän rahoitus tulevat huumekaupasta, laittomista puunhakkuista ja kauppiailta perityistä tullimaksuista.

Vahvimpien sotapäälliköiden ote ulottuu myös Kabuliin. Dostumin ja Atta Muhammedin mujahedinit ajoivat talebanit pois pääkaupungista. Palkkioksi he saivat vaikutusvaltaiset asemat maan väliaikaishallituksessa, muun muassa puolustukseen liittyvät tehtävät.

Lupauksistaan huolimatta sotapäälliköt eivät ole vetäneet yksityisarmeijoitaan pois Kabulista. Kaupunkilaiset pelkäävät ja vihaavat pohjoisen pyssymiehiä.

”Mujahedinit tuhosivat ja ryöstivät kaupungin 1990-luvun sisällissodassa”, mattokauppias Omar sanoo. Hän ei halua arvostella sotapäälliköitä omalla nimellään.

Olojen vakiinnuttamisen haaste

Väliaikaishallitusta johtavan presidentti Hamid Karzain tehtävä demokraattisen Afganistanin luomisessa ei ole helppo. Työn onnistumiseen tarvitaan sotapäälliköiden tukea, mutta toisaalta olojen vakiintuminen edellyttää heidän vaikutusvaltansa vähentämistä ja yksityisarmeijoiden riisumista aseista.

Afganistanin uutta perustuslakia viimeistellään parhaillaan, ja se on määrä hyväksyä eri väestöryhmiä edustavassa loya jirga -neuvostossa vielä tänä vuonna. Suurimmat kiistakysymykset liittyvät uskonnon asemaan ja maakuntien itsehallintoon uudessa Afganistanissa.

Alkuperäisen aikataulun mukaan valtakunnalliset vaalit järjestetään ensi kesänä. Kabulissa äänestys voidaan todennäköisesti järjestää runsaan 5 000 kansainvälisen rauhanturvaajan suojaamana, mutta mikäli muualla maassa turvallisuustilanne jatkuu samana, vaalit uhkaavat kutistua Kabulin paikallisvaaleiksi.

Ja vaikka vaalit teknisesti voitaisiinkin järjestää, kuinka vapaita valintoja afganistanilaiset äänestäjät voivat tehdä paikallisten sotapäälliköiden valvovien silmien alla? Painostusepäilyt ovat heränneet, kun eri alueet ovat valinneet edustajiaan perustuslakia säätävään neuvostoon.

”Maahan pitää saada perustuslaki, mutta ihmisten pitää myös ottaa se vakavasti ja alkaa kunnioittaa toisiaan. Nyt maata hallitsevat kouluja käymättömät pyssymiehet, jotka eivät tiedä mitään humaaniudesta”, matematiikanopettaja Mohebulah Abdulah sanoo Kabulissa.

Kylissä merkkejä toivosta

Paikallistasolla demokratiavaje ei kuitenkaan ehkä olekaan niin paha kuin se päälle päin näyttää olevan. Esmat Saifi huomauttaa, että Neuvostoliiton miehitys, pitkä sisällissota tai talebanit eivät onnistuneet tuhoamaan perinteisiä järjestelmiä, joissa yhteisissä asioista päätettiin kylä- ja alueneuvostoissa.

”Asioista on päätetty neuvottelemalla, ja tämän perinteen varaan voidaan kansalaisyhteiskuntaa tulevaisuudessa rakentaa. Ongelma on, miten myös naiset ja lukutaidottomat saavat äänensä kuuluviin.”

Hyvä osoitus kansalaistoiminnan viriämisestä ovat eri puolilla Afganistania perustetut epäviralliset yhdistykset, joita kyläläiset ovat perustaneet teiden kunnostamiseksi ja koulujen rakentamiseksi. Maassa on arviolta 2 000 rekisteröityä kansalaisjärjestöä. Niistä tosin vain noin sadalla on aktiivista toimintaa, joka rahoitetaan pitkälti ulkomaisella avulla.

”Monet afganistanilaiset suhtautuvat yhä epäilevästi järjestöihin. Neuvostomiehityksen aikana maahan perustettiin virallisia nuoriso- ja naisjärjestöjä, joilla ajettiin puhtaasti poliittisia tavoitteita”, Esmat valittelee.

Naiset palanneet työelämään

Demokratian tavoin naisten aseman paraneminen etenee hitaasti vanhoillisten sotapäälliköiden hallitsemilla alueilla. Farhad Javid naisjärjestö Marie Stopes Internationalista kiittelee kuitenkin, että Kabulissa moni asia on muuttunut parempaan suuntaan talebanien jälkeen.

”Naiset ovat alkaneet jälleen saada työpaikkoja julkisessa hallinnossa ja järjestöissä. He voivat puhua omista oikeuksistaan ja päättää kuinka monta lasta haluavat”, Farhad luettelee.

Myös turvallisuus on Farhadin mukaan parantunut pääkaupungissa. Raiskaukset ja seksuaalinen häirintä ovat kuitenkin yhä yleisiä muualla Afganistanissa, sanovat ihmisoikeusjärjestöt. Tämän vuoksi erityisesti maaseudulla naiset liikkuvat kodin ulkopuolella yhä burkhan suojaamina, vaikka kaiken peittävä asu ei enää olekaan pakollinen.

”Vie aikansa ennen kuin kaikki naiset uskaltavat ottaa burkhansa pois. Talebanien aika kesti kuusi vuotta. Vieraiden naisten kasvojen näkeminen kadulla voi olla hämmentävä kokemus myös miehille. Siksi on ymmärrettävää, että seksuaalisia jännitteitä syntyy”, Farhad perustelee.

Mutta ehkä ajat muuttuvat vähitellen myös maaseudulla.

”Talebanit kielsivät tytöiltä koulunkäynnin. Nyt kylistä tulee pyyntöjä, että sinne perustettaisiin tyttökouluja. Naisten äänestämistä ei ainakaan täällä pohjoisessa vastusteta”, kyläpäällikkö Muhammed Ishaq vakuuttaa Samanganissa Pohjois-Afganistanissa.
 

Afganistanin väkivallan vuodet

• 1978 Kommunistit ottavat vallan verisessä vallankaappauksessa.
• 1979-1989 Neuvostoliiton miehitys. Kabulin hallitus ja neuvostoarmeija käyvät sissiliikkeitä vastaan sotaa, jossa kuolee arviolta miljoona siviiliä. Viisi miljoonaa afganistanilaista pakenee sotaa naapurimaihin.
• 1992-1994 Kabulin hallitus kaatuu, keskenään taistelevat mujahedin-sissit tuhoavat ja ryöstävät suuren osan Kabulista.
• 1994 Taleban-liike syntyy, 1996 talebanit valtaavat pääkaupungin.
• 1998 USA:n ensimmäiset ohjusiskut al-Qaidan väitettyjä tukikohtia vastaan, YK:n pakotteet astuvat voimaan.
• 2001 Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen USA aloittaa talebanien ja al-Qaidan tukikohtien pommitukset, pohjoisen liiton sotapäälliköt kaatavat Taleban-hallinnon, Hamid Karzain väliaikainen hallitus aloittaa toimintansa.

  Kirjoittaja on kehityskysymyksiin perehtynyt toimittaja. Hän vieraili Kabulissa ja Pohjois-Afganistanissa lokakuussa.