Jouni Varanka istuu munkkivuorelaisen kahvilan pöydässä ja vaikuttaa innostuneelta. Profeminististä politiikkaa järjestöharrastuksena puuhaileva mies on vaihteeksi ollut uppoutuneena tutkimuksen pariin – gradu pitäisi jättää näinä päivinä. ”Aiheenani on miesten ja feminismin ongelmallinen suhde”, Varanka selittää. ”Peruskysymys on se, miten miehet saisi osallistumaan tasa-arvotyöhön rakentavalla tavalla.”

Tuota samaa kysymystä Varanka on pyöritellyt monella foorumilla. Profeministisen mieheyden pohdiskelu ja eteenpäinvieminen ovat hänen tärkein harrastuksensa – ja toivottavasti tulevaisuudessa myös työnsä.

”Unelmani on, että voisin sanoa olevani ammattifeministi, tasa-arvosetä”, Varanka sanoo.

Profeminismi on prosessi

Mennäänpä alkuun. Miksi edessäni istuva kaveri on ottanut elämäntehtäväkseen juuri tasa-arvon miesnäkökulman, erityisesti kun muut aktiivit Suomessa vaikuttaa voivan laskea kahden käden sormilla? Ja vieläpä niin kiireiseksi tehtäväksi, ettei omien sanojensa mukaan juuri muuta ehdikään?

Varanka sanoo ylimalkaisesti päätyneensä näiden asioiden pariin, koska jotain elämässä pitää tehdä. ”Mua ei kuitenkaan kiinnosta raha, niin mieluummin mä teen jotain hyödyllistä. Tällainen aktivismi on sitä paitsi musta hyvin mielekästä – paitsi että tuloksia näkee ympärillään, tässä myös koko ajan peilaa omaa identiteettiään.”

Tuota miesidentiteettinsä peilaamista Varanka on harrastanut lukioikäisestä. ”Silloin aloin tajuta, että mä en halua olla sellainen, millainen miehen pitäisi olla. Rupesin hakemaan vastatapoja suhtautua miehen malliin.” Pian löytyivät jo teoreettisetkin gender-kirjat, joiden mukaan kaikissa ihmisissä on molempien sukupuolten piirteitä. ”Katselin että kumpaa mä olen, ja totesin, että mulla on paljon feminiinistä puolta.”

Varanka kuitenkin sanoo, ettei profeminismiä voi löytää, vaan se on pitkällinen prosessi, jossa tulee vastaan monia tunnetiloja – ja jatkuvasti tasapainoillaan oman vallankäytön kieltämisen ja syyllisyyden välissä.

”Omaa valtaansa miehenä on hyvin vaikeaa nähdä. Eihän minulla ole valtaa, enhän minä lyö. Seksismiä ja miesten vallankäyttöä ei saisi kuitenkaan sijoittaa vain muihin miehiin. Toisaalta miesten vallankäyttöön perehtyminen luo helposti musertavan syyllisyyden tunteen. Siitä tekeekin mieli sanoutua irti, kun miettii, että minä olen mies, ja mitä miesten tekemistä negatiivisista asioista minä olen muka tehnyt”, Varanka pohtii.

Tasa-arvokeskustelu ei kuitenkaan ole rakentavaa ennen kuin syyllisyydestä päästään yli, samoin kuin naisfeministin on päästävä yli vihasta, Varanka jatkaa ja antaa ymmärtää, että omassa parisuhteessakin näiden tunnetilojen läpikäyminen on tuttua puuhaa.

Mies vailla kollegoita

Tammikuussa 2000 joukkio nimeltä Profeministimiehet nähtiin ensimmäistä kertaa mieltään osoittamassa. Ryhmän mielenosoitusten formaatiksi vakiintuneella hiljaisella mielenosoituksella kiinnitettiin silloin huomiota parisuhdeväkivaltaan. Sen jälkeen ryhmän toiminta on pikku hiljaa vakiintunut. Tasa-arvon asiaa viedään eteenpäin tavallisin järjestökonstein: mielenosoitusten lisäksi lentolehtisten, julisteiden, kannanottojen ja mielipidekirjoitusten tehtailu on tullut tutuksi.

Profeministimiehet haluaa sanoa sanansa paitsi väkivaltaan, myös naiskauppaan ja seksiteollisuuteen. Usein mielenosoituksen taustalla on osaltaan mieskuvan monipuolistaminen: Varankan mukaan on tärkeää osoittaa, etteivät kaikki miehet kannata esimerkiksi prostituutiota. ”Julkisessa keskustelussa on tuntunut olevan sellainen asetelma, että naiset vastustavat ja miehet kannattavat.”

Ryhmä on jaksanut toimia, vaikka aktiiveja onkin vain vajaat kymmenen. Varanka selittää, että kyseessä on globaali ilmiö. ”Esimerkiksi Yhdysvaltain kansallinen profeministinen järjestö on toiminut 70-luvun lopulta asti, ja heilläkin on parhaimmillaan ollut vain pari tuhatta jäsentä.” Ilmiö liittyy osaltaan mieheyteen – aika harvat miehet ovat kiinnostuneita sukupuoli-identiteetistään, vielä harvemmat profeminismistä.

Mutta kun piiri on pieni, asioista kiinnostunut voi päästä pitkälle. Varankakin ehti olla reilun vuoden unelmiensa työpaikassa, Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaoston sihteerinä – ja jaoston ainoana palkattuna työntekijänä. Sinne hän päätyi yksinkertaisesti siksi, että oli kiinnostunut.

”Tuttu vinkkasi, että TaNen paikka olisi auki. Soitin sinne ja kerroin olevani kiinnostunut näistä asioista, ja niinpä sain paikan. Näihin tehtäviin ei kuitenkaan voi pätevöityä, eikä montaa muuta paikka oikein kiinnostanut. Niin sitten yllätyksekseni huomasin, että tätä hommaahan voi tehdä työkseenkin!”

Varanka kertookin vitsailleensa, että hoitaessaan miehiin ja tasa-arvoon liittyvää työtehtävää hän oli Suomessa siitä poikkeuksellisessa asemassa, että hänellä ei ollut yhtään täyspäiväistä kollegaa. Mutta kyllä yksi mieskin ehti saada jotain aikaan. ”Se oli sellaista husaamista, yritettiin vaikuttaa eri asioihin”, hän kuvaa työntekoaan.

Jaoston erityisenä saavutuksena mieleen jäivät mieskysymyksiä esiin nostaneet tilaisuudet. Maahanmuuttajamies- ja miestutkimusseminaarit keräsivät ihmisiä ja ajatuksia yhteen, ja myös muualla Pohjoismaissa oltiin todella innostuneita – ”hei, Suomessakin tehdään jotain!”

Jaosto istui, kunnes hallitus vaihtui. Nykyinen hallitus ei kuulemma ole ehtinyt olla tarpeeksi kauan vallassa, että jaostoa olisi valittu uudestaan. Nyt Varanka odottelee jaoston perustamista uudestaan. Jatko kiinnostaisi, totta kai.

Valta ja väkivalta

Tasa-arvotyön asialista on pitkä. Keskustelu harhailee miestutkimuksesta miesrooleihin, väkivallasta pornoon ja prostituutioon. Tasa-arvotyössä eivät puheenaiheet lopu.

Suomalaista miestutkimusta Varanka kritisoi siitä, että se on perinteisesti keskittynyt ”kurjuustutkimukseen”, eli huono-osaisiin miehiin. Miesten valtaverkostoja ja vallankäyttöä ei sitten olekaan tutkittu oikeastaan yhtään. ”Populaariin keskusteluun tämä heijastuu vieläkin sellaisena miesraukat -asenteena. Alistamista ja vallankäyttöä ei taas esitetä niin selvästi miehiin liittyvänä.”

Miesten aiheuttamat ongelmat esitetäänkin yleensä yksilöiden aiheuttamina, eikä laajempina rakenteellisina ongelmina. Varanka ottaa esimerkiksi parisuhdeväkivallan, jonka osalta teollisuusmaiden kärjen häpeäpaikkaa pitävässä Suomessa on vasta viime vuosina herätty siihen, että kyseessä on todella valtava ongelma.

”Vielä 90-luvun alussa ajateltiin, ettei Suomessa ikäänkuin tapahdu tällaista. Että jos tapahtuu, hakkaajat ovat marginaaliryhmien edustajia, työttömiä ja syrjäytyneitä. Nyt sentään ymmärretään, että kyseessä on huomattavasti laajempi ongelma.”

Varanka sanoo, että uhrin perspektiiviä on tärkeää ymmärtää. Väkivaltainen mies ja uhri usein ymmärtävät hyvin eri tavoin jo sen, mikä on väkivaltaa. ”Näyttää esimerkiksi siltä, että väkivaltaiset miehet kokevat väkivallan yksittäiseksi teoksi, kun taas uhrin näkökulmasta väkivalta on jatkuva tila – tyyliin pelkäsin koko vuoden, ja sitten se löi.”

Varanka valittelee, että väkivallasta on vaikea puhua – ja jos ongelmaa ei hyväksytä, ei se helpolla ratkeakaan. ”Miehillä menee heti defenssi päälle. Ruvetaan heti puhumaan, että kyllähän naisetkin nalkuttaa ja naisetkin lyö. Vaikka eihän miehiin kohdistuvan väkivallan uhka tietenkään naisista aiheudu, vaan pääasiassa toisista miehistä.”

Miesten vallankäytön ruotiminen jatkuu puheella pornon maailmanvalloituksesta. Varanka tiputtelee käsittämättömän tuntuisia kasvulukuja ja selittää, että esimerkiksi monet sijoitusrahastot ovat pornobisneksessä mukana, koska ala takoo rahaa. Kun bisneksen etiikka on metsässä, edes kuluttajan vastuun soisi nousevan esiin, Varanka sanoo.

”Porno on työntekijöilleen huomattavasti ongelmallisempi teollisuudenala kuin mikään nyrkkipaja tai kahvinpoiminta. Sitä ei vaan usein ajatella, millaista pornobisneksen työnteko on. Kyllä mun mielestä pitäisi aina pyrkiä ajattelemaan, että tuenko mä jonkun tuotteen ostamalla järjestelmää, jossa ihmisiä riistetään.”

Toisaalta Varanka sanoo käyneensä keskusteluja aiheesta niin paljon, että helpot mielipiteet ovat kadonneet. Varankakin tyytyy sanomaan, että suhtautuu pornoon ”hyvin kriittisesti”, ja että nuorille pitäisi opettaa pornon ”lukutaitoa”: porno ei ole dokumentti, kaikkea ei tarvitse kokeilla eikä kaikkeen tarvitse suostua.

Luonnonvoimasta toimijaksi

Varanka sanoo, että tapa jolla tasa-arvokeskustelua käydään, karkottaa miehiä. ”Pelkoni on, että jos miehet eivät voi olla feminismin subjekteja, he hakevat subjektiutensa naisvihamielisistä malleista.” Miesten toimijuuden myötä esille tulisi paremmin myös vastuu.

Varanka hakee esimerkin raiskauskeskustelusta. ”Keskustelussa annetaan aina naisille ohjeita tyyliin ’älä liiku yksin ulkona’. Miehille ei tunnuta koskaan annettavan neuvoja, kuten että et voi omistaa kumppaniasi, tai kysy aina suostumus tai että suhteessa oleminen ei anna panolupaa.”

”Puhutaan naisista, joita raiskataan – huomaa passiivi. Kouluissa kun puhutaan raiskauksista, puhutaan vain potentiaalisille uhreille eikä potentiaalisille raiskaajille. Tämä liittyy syyllisyystematiikkaan: miten voi puhua potentiaaliselle raiskaajalle ilman että sanoo, että olet potentiaalinen raiskaaja. Niin että defenssit eivät mene päälle. Tämä on kuitenkin tärkein kysymys asiassa.”

Varankan puheissa vilahtelee käsite ”mieheyden kriisi”. Muuttuvat roolit ja odotukset myllertävät miesten maailmaa perusteellisesti. Kriittistä on se, miten miehet itse uuteen asetelmaan suhtautuvat – tartutaanko ”turvallisiin”, perinteisiin rooleihin entistä tiukemmin vai pyritäänkö tasa-arvoa tukevaan politiikkaan.

Tämä on tietysti haaste miesaktivistille. Varanka sanoo, että tällä hetkellä miesten ja tasa-arvon ”pöytä on avoin”, erityisesti asiantuntijasektorilla.

”Tasa-arvon miesnäkökulma on käsite, jota ei toistaiseksi ole kolonialisoitu. Mä itse haluaisin kolonialisoida sen ei-naisvastaisessa mielessä. Tämä olisi todella tärkeää Suomessa: saataisiin vallitsevaksi sellainen reaktio mieheyden kriisiin, jossa ei syntyisi sukupuolten vastakkainasettelua. Mä uskon, että tämä vuosikymmen on kriittistä aikaa tässä määrittelyssä.”

Se pitää aktiivisen profeministin varmasti jatkossakin kiireisenä.