Pitäisikö kriisialueiden tiedottajille, humanitaarisille työntekijöille ja lääkintähenkilökunnalle luoda uusi neutraali kategoria siviilien ja armeijan väliin? Miten tämä sopisi yhteen sen kanssa, että joillakin toimittajista on aseellinen vartija? Tekeekö viime aikoina yleistynyt ”press”-varoitusasu käyttäjästään helpon maalin? Entä mitä tehdä sekalaisille puolisotilaallisille joukkioille, jotka naamioituvat kuvausryhmiksi?

Ylläolevat kysymykset ovat pieni pala kansainvälisen tiedottamisen ongelmia, joita pohtii Brysselissä viime toukokuussa avattu International News Safety -instituutti (INSI). Se on syntynyt tiedonvälityksen vapautta ja toimittajien yhä suurempaa turvattomuutta koskevasta huolesta. Perustamista on ajanut eteenpäin myös turhautuminen alan paikoin olemattomaan työsuojeluun.

Instituutin taustalla on yli sata tiedotus- ja ihmisoikeusryhmää, joita on myös Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta. Aloite on pitkälti länsimaisten ammattilaisten, mutta mukana on muitakin sananvapaudesta huolestuneita keskustelijoita. Toimittajien asemaa selkeyttävät kansainväliset sopimukset ja ongelmien esille tuominen ovat päämääriä, jotka kaikki instituutin toimintaan kiinnostusta osoittaneet allekirjoittavat. Käytännön tasolla yhteistä säveltä ei tosin aina löydy.

Toimittajat kriiseissä

Työn raaistumisesta ei ole erimielisyyttä. Sotakirjeenvaihtajia on haluttu vaientaa kautta aikojen. Tätä havainnollistaa Israelin ulkoministerin Shimon Peresin aikoinaan YK:ssa esittämä tokaisu, jonka mukaan ”kamera on yhtä vaarallinen kuin ase.”

Alan suurimman edustajan, International Federation of Journalists -järjestön (IFR) mukaan kymmenen viime vuoden aikana työtehtävissä on kuollut 1200 joukkotiedotuksen parissa työskentelevää. Uhrien todellinen lukumäärä on paljon korkeampi, varsinkin jos mukaan lasketaan fyysisesti tai psyykkisesti vahingoittuneet. Ennen kaikkea jälkimmäinen ongelma tunnustettiin ja tunnistettiin vasta Vietnamin sodan jälkeen. Tosin kriiseissä traumatisoituneiden toimittajien on edelleen hankala saada tukea, eikä tilannetta paranna alan macho-ilmapiiri.

Monesti varsinkin kriisiaikoina on vaikea selvittää, hankaloitetaanko toimittajien työtä tahallisesti. Selvää on, että journalistien työtä yritetään estää siksi, ettei raportointia haluta tai sitä pelätään. Niinpä armeijan toimittajiin kohdistama häirintä on myös yritetty oikeuttaa nimeämällä se ”vastapuolen sotilaallisen kommunikaation estämiseksi” tai ”itsepuolustukseksi”. Lisäksi epätoivottua tiedottamista saatetaan kutsua ”propagandaksi”.

Irakin opetukset

Irakin sota näytti toimittajien työn vaarallisuuden aikaisempaa selvemmin. Televisiossa esiintyivät kypäriin, maastopukuihin ja luotiliiveihin sonnustautuneet toimittajat, joille annettiin kotistudioista ohjeita keskeyttää suora lähetys liian vaarallisena. Kaasunaamarin takaa raportoinnista tuntui tulleen ennen kaikkea BBC:n toimittajille jopa trendi ja mainostemppu.

Tästä huolimatta vaara oli täyttä totta, sillä alle kuukaudessa sodan alkamisesta Irakissa joko kuoli tai julistettiin kadonneiksi kuusitoista tiedotusalan työntekijää. Tällä hetkellä määrä on parikymmentä. Viimeisimpiä uutisia on ollut uutistoimisto Reutersin Yhdysvaltain puolustusministeriölle Pentagonille tekemä virallinen valitus, jossa vaaditaan selvitystä Irakissa tammikuussa tapahtuneesta toimittajien raa’asta kohtelusta ”vihollisen edustajina”: Amerikkalaiset sotilaat laittoivat heille säkit päähän ja uhkailivat Guantánamolla.

Yhdysvaltojen sodan loppuvaiheessa tekemää iskua al-Jazeeran suureen tv-asemaan Bagdadissa ei myöskään pidetä vahinkona. Toimitusrakennus oli maalattu keltaisella varoitusvärillä, yksikkö oli ollut toiminnassa miltei kaksi vuotta ja sen olemassaolosta oli ajoissa tiedotettu Pentagonille. Toimittaja Ahmad Kamelin mielestä toimituksesta tuli ”oikeutettu sotilaskohde” Yhdysvalloille siksi, ettei al-Jazeeran raportointi Irakin sodasta pönkittänyt kuvaa ”siististä sodasta” ilman siviiliuhreja. Hän totesi, että arabilehdistössä on keskusteltu siitä, voiko Yhdysvaltoja syyttää sotarikoksista, kun se tuhoaa selkeästi merkittyjä ja tiedossa olevia toimituksia.

Irakissa menehtyneiden avustavien työntekijöiden ja ei-ammattilaisten määrä on hämärän peitossa. Reutersin kansainvälisen yksikön johtajan Stephen Jukesin mukaan sekalaiset rintamalle haluavat ”reppuselkätoimittajat” ottavat heihin jatkuvasti yhteyttä juttusopimusten toivossa. Vaikka isot toimistot sanovat tällaisille yrittäjille kylmästi ei, nimenomaan monet lehdet käyttävät sotaraportoinneissa freelancereita. He liikkuvat usein vain kannettava tietokone kainalossaan, eikä kukaan kanna vastuuta heidän turvallisuudestaan.

Uusi teknologia houkutteli Ahmad Kamelin mukaan Irakin sotakentille ensimmäistä kertaa tuhansittain ihmisiä, joilla ei ollut sen enempää toimittajan ammattikoulutusta, -etiikkaa kuin taustajärjestöäkään. Sen sijaan heillä oli 5 000 dollarin kamera ja unelma saada kaupaksi parikin minuuttia materiaalia jollekin televisioyhtiölle. Kun liikkuvan kuvan hinta on 250 000 dollaria alle kolmelta minuutilta, on selvää, että ala vetää puoleensa helppoa rahaa etsiviä muka-toimittajia, joiden materiaaliin ei voi luottaa.

Lisäksi amatöörit ovat vaaraksi ympäristölleen, vaikka onnistujista voi tulla jonkinlaisia kansallissankareita. Esimerkkinä tästä IFR:n tuore raportti Justice Denied on the Road to Baghdad käyttää norjalaista freelancer-toimittajaa Åsne Seierstadia, joka on aiheuttanut närää ja keskustelua myös Afganistanista kertovalla teoksellaan Kabulin kirjakauppias.

Yhtenä harvoista Irakissa sodan aikana olleista pohjoismaisista toimittajista Seierstad lähetti raportteja matkansa kustantaneille norjalaiselle Aftenpostenille, tanskalaiselle Politikenille ja ruotsalaiselle Svenska Dagbladetille. Seierstadin kirjoituksia julkaistiin myös Ilta-Sanomissa. Luotiliivit, kypärän ja kaasunaamarin hän kertoi saaneensa Norjan suurlähetystöstä ja myönsi työskennelleensä ilman vakuutusta, turvallisuuskoulutusta ja tietoa laillisista oikeuksistaan.

Koulutusta ja turvamiehiä

Irakiin lähteville toimittajille annettiin pohjakoulutusta useissa maissa, kuten Yhdysvalloissa Pentagonin järjestämänä. Belgialainen toimittaja Peter Verlinden totesi lähteneensä kymmenen vuotta sitten Burundiin työkomennukselle vailla mitään turvallisuusohjeita. Irakin sotaa varten hän osallistui Belgian armeijan järjestämään koulutusjaksoon, jossa opastettiin muun muassa tunnistamaan miinoja. ”Mielestäni on samantekevää, antaako tämäntyyppisen tiedon sotilas vai siviili”, Verlinden sanoi. Moni toimittaja onkin sanonut selvinneensä hengenvaarallisista tilanteista armeijan tai turvallisuusyritysten järjestämän koulutuksen ansiosta.

Uutiskanava CNN:n johtoportaassa työskentelevän Chris Cramerin mukaan useampi uutistoimisto käytti Irakissa aseellisia turvahenkilöitä, vaikkei puhu siitä. Itse panttivangiksi 1980-luvulla joutunut Cramer oli kuitenkin esimerkiksi IFR:n järjestämän turvallisuutta käsittelevän seminaarin osallistujista ainoa, joka selkeäsanaisesti kannatti aseellisia turvamiehiä sotatoimialueilla työskenteleville toimittajille – mikä on ylipäätään mahdollista vain suurille mediayrityksille.

Belgian ranskankielisen RTBF-televisioaseman toimittaja Hadja Lahbib suhtautuu institutionalisoituun turvallisuuteen varauksella. Hän kertoi kieltäytyneensä Afganistanin sodan aikana Pakistanin armeijan tarjoamasta suojelusta säilyttääkseen toimintavapautensa. Lahbib myös korosti paikallisten asukkaiden merkitystä. Kokeneinkaan toimittaja ei selviä ilman kieliä osaavia avustajia, jotka hankkivat haastateltavia, antavat taustatietoa ja järjestelevät asioita.

Lahbibin mukaan paikalliset ottavat riskejä, ovat lojaaleja ja toimivat ilman minkäänlaisia vakuutuksia. ”Koska haastattelumme ei miellyttänyt talebanien kannattajia, he ryhtyivät kivittämään autoamme. Selvisimme ainoastaan autonkuljettajan ja tulkin rohkeuden ansioista. Tästä huolimatta minä olisin kuollessani ollut sankari ja tulkista olisi laitettu korkeintaan pieni maininta lehteen.” Arvoasetelma ei Irakissa muuttunut.

Arkipäivän väkivalta

Vaikka sodat tuovat toimittajan työn vaarallisuuden suuren yleisön tietoon, ympäri maailmaa vaara piilee nimenomaan kotikentillä. Monessa maassa on hengenvaarallista tukea poliittista oppositiota tai pöyhiä korruptiota. Unescon mukaan valtaosa väkivaltaisesti kuolleista toimittajista murhataan kotimaassaan. Suurin osa teoista on rankaisematta, osa on selvittämättä.

IFJ on onnistunut suurella vaivalla kokoamaan vuoden 2002 aikana kuolleiden toimittajien tapaukset raportiksi, joka on masentavaa luettavaa. Esimerkiksi huumekauppaa tutkinut palkittu brasilialainen tv-toimittaja Tim Lopes “katosi” Rio de Janeiron esikaupungissa ollessaan hankkimassa materiaalia huumekauppiaiden yhteyksistä alaikäisten seksikauppaan.

Palestiinalaiset valokuvaajat Imad Abu Zahra ja Dahla puolestaan joutuivat israelilaisten luotisateeseen kuvatessaan sähkötolppaan törmännyttä panssariajoneuvoa. Molemmat haavoittuivat ja pakenivat lähistöllä olevaan rakennukseen tankkien jatkaessa tulitustaan. Zahra kuoli seuraavana aamuna. Dahla jäi henkiin todistamaan tapauksesta.

Tiedonvälittäjien raaka kohtelu on osa isompaa ongelmaa. Valtaosa fyysistä uhkaa, pelottelua tai kiristystä kokevista toimittajistahan työskentelee maissa, joissa ihmisoikeuksia poljetaan jatkuvasti. Journalistin kannalta pahimpien paikkojen kymmenen kärjessä ovat Irak, Kuuba, Vietnam, Afganistan, Tshetshenia, palestiinalaisalueet, Eritrea, Togo, Kolumbia ja Valko-Venäjä.

Vapaudenriisto on yksi sorrettujen toimittajien kohtaloista. Esimerkiksi Kuubassa passitettiin viime maaliskuussa vankilaan 26 toimittajaa syytettynä ”yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa.” Toisaalta eri puolilta maailmaa on tietoja siitä, miten ”yhteistyökyvyttömyys” Yhdysvaltojen kanssa voi olla kohtalokasta. Ja tuskinpa Sean Penn olisi maksanut 125 000 dollaria New York Timesille saadakseen julki Bush-kriittisen Irak-esseensä, jos olisi muutenkin voinut lukea samansuuntaista tekstiä amerikkalaisista lehdistä. Väkivallalla uhkailun ohella itsesensuuri toimii ympäri maailmaa. Sekin vammauttaa.

Ilmestynyt Kumppanissa 1/2004