Hyökkäys irakiin on osoittautunut virheeksi kaikilla mahdollisilla kriteereillä. Hyökkäyksen jälkeen Yhdysvallat on epäilemättä kuten englanniksi on tapana sanoa uponnut syvään p***aan. Toivottua voittoa ja vapauttajan imagoa miehittäjille eivät ole tuoneet edes Saddamin poikien surmaaminen, joukkohautojen paljastaminen tai Saddamin itsensä vangitseminen.
Irakilaiset eivät vain yksinkertaisesti suostu tämän tragedian avustajanäyttelijöiksi. Ohjaaja ei saa heitä ymmärtämään, että heidän roolinsa olisi heiluttaa iloisesti Yhdysvaltain lippua ja kukittaa amerikkalaisia sotilaita eikä ampua näitä. He hyppivät ja riemuitsevat aivan väärässä kohdassa palavien autojen ja tapettujen amerikkalaissotilaiden ruumiiden päällä. Ja näiden kun ei pitäisi edes kuulua koko näytelmän lavasteisiin.
Heti miehityksen jälkeen kävi ilmi, etteivät tavalliset irakilaiset toivottaneet miehittäjiä tervetulleiksi, ja nyt on jo selvää, ettei joukkotuhoaseita löydy. Itse presidentti Bushkin on alkanut pitää sitä vitsinä. Hän esitti lehtimiehille järjestetyillä illallisilla diakuvia, joissa hän kömpi Valkoisen talon pöydän alla kysyen: ”missäs ne joukkotuhoaseet oikein ovat?”
Irakin turvallisuustilanne on Saddamin pidätyksen jälkeen vain pahentunut. Yhdysvaltain joukot ovat linnoittautuneet paksun betonin ja piikkilankojen taakse ja eristäneet itsensä kansasta tehokkaammin kuin koskaan miehityksen aikana. Viime vuodesta lähtien Irakin amerikkalainen johto on kieltänyt irakilaisia tilastoimasta siviiliuhreja, mutta tiettävästi irakilaisia siviilejä on huhtikuuhun mennessä kuollut yli 10 000. Kuolleita amerikkalaissotilaita on yli 700.
Uutiskuvat silpoutuneiden amerikkalaisten ruumiista ja niiden vieressä riemuitsevista tavallisista ihmisistä eivät ole herättäneet Valkoisen talon päätöksentekijöitä siihen, ettei Irakin kansa pidä amerikkalaisia vapauttajina eikä halua heitä maaperälleen.
Ruumiiden silpominen, potkiminen ja sillalta ripustaminen ovat äärimmäisen primitiivisiä eleitä, jotka viestittävät alakynnessä olevan, nöyryytetyn, vihaisen ja turhautuneen ihmisen kostonhimoisesta purkauksesta. Jos sodan jälkeen julki tulleet tiedot pitävät paikkansa, amerikkalaiset liittolaisineen ostivat nopean voittonsa lahjomalla korkea-arvoisia Saddamiin tyytymättömiä ministereitä. Irakin kansa ei siis saanut todellista mahdollisuutta sotia eikä riittävästi aikaa hyväksyä tappiota.
Yhdysvallat on edelleen se, joka maksaa laskut. Irakin öljystä ei lähitulevaisuudessa saada sellaisia rahoja, että ne tulisivat maksettua. Suurimpia ja rahakkaimpia jälleenrakennussopimuksia jaettiin Bushin kannattajien kesken kuin sotasaalista, kun taas sotaa vastustaneiden maiden yrityksiä kiellettiin osallistumasta tarjouskilpaan. Voitolle tuskin silti päästään, ellei irakilaisten viha amerikkalaisia kohtaan yllättäen muutu rakkaudeksi.
Jos jonakin päivänä Irakissa nousee valtaan aito demokratia, se tulee varmasti ensi töinään mitätöimään kaikki lahjaurakat, laittamaan ne uudestaan kilpailutettaviksi ja sulkemaan miehittäjämaat pois.
Sota on ollut myös Yhdysvaltain imagolle hyvin haitallinen. Syyskuun 11. tapahtumien jälkeen koko maailman sympatia oli Yhdysvaltain puolella eikä juuri kukaan vastustanut Afganistanin miehittämistä, vaikkei sielläkään säästelty siviiliuhreja. Nyt jopa Irakin sotaan mukaan lähteneiden maiden kansat vastustavat väkivaltaan pohjautuvaa politiikkaa ja kyseenalaistavat sodan motiivit.
George W. Bushin retoriikka tai aggressiivinen ulkopolitiikka eivät ole hänen omaa keksintöään. Ronald Reagan julisti sodan kansainvälistä terrorismia vastaan omalla kaudellaan sen jälkeen, kun amerikkalaisia sotilaita kuoli räjähdyksessä berliiniläisessä yökerhossa. Hän lähetti koneet pommittamaan Libyaa, jota pidettiin syyllisenä.
Reaganin ulkopolitiikan mottona oli ”rauhaa voiman kautta”. Reaganin valtakaudella puolustusmenot nousivat 35 prosenttia. Reagan, itse lännenelokuvien sivuosanäyttelijä, keksi, että saadakseen omapäiset valtiot kunnioittamaan itseään on hyökättävä pienen ja heikon valtion kimppuun ja voitettava se nopeasti. Näin muut ymmärtävät, ettei Yhdysvallat ainoastaan puhu, vaan myös toimii. Reagan valitsi Granadan.
Reaganin kakkosmiehenä ja seuraajana oli Bush vanhempi, joka lupasi virkaanastujaispuheessaan käyttää Amerikan mahtia hyvänä voimana maailmassa. Bush hyökkäsi Panamaan.
Nuorempi Bush otti tähtäimeen kaksi maailman heikoimmista valtioista; Afganistanin, joka ei oikeastaan edes ollut valtio, ja Irakin, joka oli ollut YK:n pakotteiden kohteena toistakymmentä vuotta. Tämä taktiikka ei kuitenkaan toimi loputtomasti, ja voi kääntyä itseään vastaan, jos ”käärme” ei kuolekaan yhdellä keihääniskulla vaan jatkaa taistelua. Lisäksi maailma on muuttunut, eikä yleinen mielipide, kalliista propagandasta huolimatta, tule hyväksymään toistuvaa aggressiota edes terrorisodan tai demokratian levittämisen nimissä.
Nyt Bushin ja Yhdysvaltain kannalta olisi voitto päästä pois Irakista arvokkaasti. Pystyvät he siihen tai eivät, Irakille matka takaisin yhtenäiseksi valtioksi on vaikea. Pahimmillaan edessä voi olla pitkä ja kaoottinen sisällissota.
Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004