Globalisaation demokratisoiminen on uuden vuosisadan suurimpia haasteita. Globalisaatio on ajanut ahdinkoon jopa maat, joissa demokratialla on pisimmät perinteet.
Suuryritykset globalisoituvat tieteellisten edistysaskeleiden, johtamisjärjestelmien tehostamisen ja tuottavuuden optimoinnin seurauksena. Rahoitusmaailmassa sääntelyn poistaminen ja tietoliikennealan edistysaskeleet ovat tehneet globalisaatiosta totta. Tiedonvälitys on mullistunut; uutiset välittyvät nyt silmänräpäyksessä ympäri maailmaa.
Nämä valtavat muutokset tekevät aikamme ongelmista valtioiden rajat ylittäviä. Esimerkiksi luonnonsuojelu, aidsin vastainen kampanja, syntyvyyden säännöstely, taistelu nälänhätää vastaan ja teknologian ja genetiikan asettamat haasteet koskettavat koko maapalloa, eikä niiden suhteen voi toimia ainoastaan kansallisesti.
Nykyinen globalisaatiokehitys aiheuttaa monin paikoin ahdistusta ja turhautumista, tuhoaa perinteiset solidaarisuussuhteet sekä sulkee ulkopuolelle kokonaisia valtioita ja jopa laajempia alueita. Tämä lisää merkittävästi sodan, vihan sekä etnisten ja uskonnollisten konfliktien uhkaa ja luo kasvualustan järjettömille ja fanaattisille ideologioille, jotka saavat epätoivoiset ihmiset tekemään vääriä ratkaisuja.
Meidän velvollisuutemme on nyt miettiä, miten voisimme elää rinnakkain ja antaa kaikille todellista aihetta toivoon.
Jos etelän kansat eivät voi osallistua globalisaation muovaamiseen ja ohjaamiseen, ne jäävät historian ulkopuolelle. Se osoittaa, kuinka tärkeää ”globalisaation demokratisoiminen” on. Talouden globalisaatioon on siis liitettävä myös maailmanlaajuinen demokratialiike.
Maailmanlaajuista demokratiaa ei voi toteuttaa vain muuttamalla kansallisen demokratian rakennetta, vaan sen on pohjauduttava uuteen malliin, jossa sitä eivät suoraan hallitse kansalaiset, vaan valtiot, monikansalliset yritykset, kansalaisjärjestöt, kunnat ja poliittiset puolueet. Sen toteutumiseksi olisi sekä perustettava uusia instituutioita että uudistettava vanhoja.
Globalisaation demokratisointia aloitettaessa tulisi noudattaa neljää periaatetta:
YK:sta tulisi ensinnäkin tehdä demokraattisempi uudistamalla turvallisuusneuvostoa ja lujittamalla talous- ja sosiaalineuvoston asemaa.
Toiseksi monikansallisten yritysten tulisi osallistua demokratisoimiseen ja olla sen tärkeimpien edistäjien joukossa sen sijaan, että ne edelleen vaikuttaisivat riistäjiltä, jotka käyttävät hyväkseen kansainvälisen yhteiskuntajärjestyksen heikkouksia.
Kolmanneksi sosiaalisten ja kulttuuristen toimijoiden, kuten kansalaisjärjestöjen, kuntien, yliopistojen, parlamenttien, poliittisten puolueiden, uskonnollisten ryhmien ja median, tavoitteiden tulisi olla yhtenevät taloudellisten ja poliittisten päättäjien tavoitteiden kanssa. Vaikka valtiot eivät haluakaan valtion ulkopuolisten toimijoiden osallistuvan päätöksentekoon ja globalisaation hallintaan, ne ovat joka tapauksessa siinä osallisina.
Kansainvälinen työjärjestö ILO, jossa jokaista valtiota edustaa sekä yritysten, työntekijöiden että hallitusten edustajia, on hyvä esimerkki toimivasta ratkaisusta tähän haasteeseen. Samoin toisen YK:n yleiskokouksen perustaminen tai täysin uuden kansainvälisen järjestön perustaminen voisi olla ratkaisu.
Lisäksi estääksemme entisaikojen kylmän sodan muuttumisen terrorismin ja suurten muuttovirtojen aiheuttamaksi kulttuurien sodaksi, meidän on puolustettava kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta, sillä se on yhtä tärkeää maailmanlaajuiselle demokratialle kuin poliittinen monimuotoisuus on kansalliselle.
Nämä ajatukset saattavat kuulostaa kaukaisilta tai utopistisilta, mutta väitän, että on sekä toivottavaa että mahdollista, että demokratisoidun globalisaation avulla maailman kansat voivat vielä elää sovussa.
IPS
Kirjoittaja toimi YK:n pääsihteerinä vuosina 1992-1996. Tekstin englannista kääntänyt Minna Hjort.
Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004