Celso Machado toi Kaustiselle mies ja kitara (ja vesipullo ja mikrofoniteline ja lyijykynä ja kolme pilliä ja puuhuilu) -numeron, jolla tämä musiikkihumoristiksikin itseään kuvaileva artisti hauskutti hieman hitaasti lämmennyttä suomalaisyleisöä. Machado on varma valinta festivaaliesiintyjäksi: konserttia ei tarvitsisi peruuttaa, vaikka matkalaukut olisivat hävinneet. Machado loihtii musiikkia mistä vain. Esimerkiksi Corpo-kappaleessa instrumenttina on oma vartalo.

Tarvittaessa musiikin tuottamiseen käyvät myös yleisön vartalot. Pimeä Kaustinen-sali muuttui hetkessä sademetsäksi yleisön taputtaessa käsillä reisiään artistin pyynnöstä. Machado, joka vain puoli tuntia aiemmin oli näyttänyt itsestään herkän bossanova-kitaristin puolensa, loikki pitkin lavaa päästellen melko aidon kuuloisia apinan kirkaisuja.

Keittiöstä kuuluisuuteen

Celso Machado syntyi köyhällä alueella Ribeirã o Preton kaupungissa, noin 500 kilometriä Saõ Paulosta pohjoiseen. Kotona ei ollut soittimia, mutta se ei estänyt perheen kuutta poikaa soittamasta kaikkea, mikä käteen sattui, erityisesti keittiössä.

”Istuimme usein keittiön pöydän ääressä ja joku meistä alkoi rummuttaa sambaa. Muut liittyivät siihen omilla rytmikuvioilla tai nappasivat käteensä jonkin muun ‘soittimen’: tuolin, padan, paistinpannun tai tulitikkulaatikon.”

Musiikista tuli veljeksille tapa kommunikoida ja perhettä yhdistävä tekijä isän kuoltua varhain ja äidinkin muutamaa vuotta myöhemmin. Machadon kitaristiura alkoi jo kotoa pois muuttaneen kitaransoittotaitoisen isoveljen ihailusta.

”Heti kun hän lähti syömään tai pelaamaan jalkapalloa, nappasin hänen kitaransa, yritin muistella, missä hän oli pitänyt sormiaan ja jäljittelin hänen soittoaan”, Machado kertoi. Eräänä päivänä hän joutui veljensä yllättämäksi ja ehti jo pelätä selkäsaunaa, mutta isoveli Benedito olikin syvästi vaikuttunut pikkuveljen lahjakkuudesta.

”Hän alkoi opettaa minulle joitakin bossanova-sointuja mutta näytti jokaisen soinnun vain kerran ja ärtyi, jos en heti muistanut sitä. Opin paljon myös katusoittajilta, joita pysähdyin aina katsomaan, mutta olin liian ujo pyytääkseni heitä näyttämään, miten he soittivat.”
 

Kollektiivisen rytmitajun kaipuu

Machado oppi pian tarpeeksi, jotta hän saattoi antaa kitaratunteja naapurilleen. Kun naapuri oli töissä, Machado sai harjoitella tämän kitaralla. Ensimmäisen oman kitaran hän sai eräältä ihailijalta – tuolloin hän oli soittanut jo viisi vuotta.

”Vuosi oli 1969, jolloin minulla oli jo paljon oppilaita. Kitara ei ollut kummoinen, mutta oli niin upeaa saada ensimmäinen oma kitara, että melkein itkin.” Machado alkoi edistyä entistä nopeammin ja sai hyviltä opettajilta kitaratunteja ilmaiseksi sillä ehdolla, ettei koskaan jättäisi yhtään tuntia väliin.

Ura sooloartistina baareissa, teatterissa ja televisiossa urkeni pikku hiljaa chôrojen, baiãojen ja samban tahdittamana, mutta Machado koki Brasilian musiikkibisneksen liian kilpailuhenkiseksi. Kaikki annetut tyhjät lupaukset materialisoituivat kuitenkin jossain vaiheessa levytyssopimuksiksi 1970-luvun lopulla. Pian toisen levyn julkaisemisen jälkeen Machado kutsuttiin Lontooseen esiintymään, ja hän jäi sille tielleen lähes kymmeneksi vuodeksi. 1990-luvun alussa Machado muutti Kanadaan, rakastamaansa Vancouveriin, jossa hän oli käynyt muutamia kertoja esiintymässä.

Machado viihtyy hyvin Vancouverin monikulttuurisessa ilmapiirissä, jonka folk-, jazz- ja maailmanmusiikkitarjonta on vilkasta. ”Brasiliasta kaipaan kaikille yhteistä rytmitajua, joka tunkeutuu kaikkeen, mitä brasilialaiset tekevät, ja luo muusikoille yhteisen perustan”, hän sanoo.
 

Ei soittimia roskiin!

Kanadassa Machado on päätynyt tekemään yhteistyötä muun muassa kiinalaisen pipa-virtuoosin Qiu Xian ja pohjoisafrikkalaisten gnawa-muusikkojen kanssa. Pohjoisafrikkalaisen ja brasilialaisen musiikin välillä on yhteyksiä, joita Machado haluaa tutkia vielä lisää. Myös Saharan eteläpuolisen Afrikan vaikutus kuuluu vahvana Brasilian musiikissa, jonka kehittymiseen orjat ovat vaikuttaneet paljon.

Machado on vilpittömän kiinnostunut kaikista maailman soittimista ja hallitsee kitaran ja brasilialaisten lyömäsoittimien lisäksi muun muassa arabialaisen nayn, italialaisen tamburellon, marokkolaisen guembrin ja afrikkalaisen koran. Suomen-matkalla hän iski silmänsä kanteleeseen sekä nyckelharpaan eli avainviuluun.

Ja koska soittimeksi kelpaa mikä tahansa esine, josta lähtee ääntä, Jessica-vaimo joutuu jatkuvasti kyselemään, voiko vaikkapa muumioituneen mandariinin heittää kompostiin vai onko se soitin. ”Kuivuneista ja ontoista mandariineista saa hyviä okariinoja”, Machado kuittaa.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004