Tilastollisesti suurimmat tropiikissa asuvien suomalaisten riskit ovat liikenne, alkoholismi ja mielenterveysongelmat. Osan kehitysmaihin töihin lähtevistä suomalaista on vaikea saada apua mahdollisiin ongelmiin.

Hankalin tilanne on yksin ja valmistautumatta matkaavilla opiskelijoilla sekä toimittajilla, joiden turvaverkko ongelmien sattuessa on usein olematon. Kehitysyhteistyö-, lähetys- ja avustusjärjestöt kiinnittävät huomiota vähintään työntekijöidensä rekrytointiin ja etukäteisvalmennukseen. Osa järjestöistä on varautunut hyvin ongelmiin kentällä ja hoitaa myös paluuvalmennuksen, toiset jättävät esimerkiksi palaajat oman onnensa nojaan.

Psykologi Kirsti Palonen on työskennellyt useiden kehitysyhteistyö- ja avustusjärjestöjen kanssa sekä yhteydessä ulkoministeriön ulkomaanyksikön kanssa. Hänen mukaansa suomalaisten henkiset ongelmat kenttäolosuhteissa ovat karkeasti kahden tyyppisiä.

”Ensinnäkin on työyhteisöön liittyviä ongelmia: esimerkiksi tiimin kokoonpano on väärä tai työkulttuuri on erilainen eri maista tulleilla. Toinen ryhmä on traumaattinen kriisi henkilön joutuessa esimerkiksi ryöstön uhriksi tai omaisen sairastuessa kotimaassa, jolloin ihmiset joutuvat suureen ristiriitaan siitä, jäädäkö kentälle vai palatako Suomeen.”

Hetkinen. Siis ihmissuhdeongelmia ja läheisen sairastumisia? Ovatko ongelmat maapallon toisella puolella yhtä arkisia kuin Suomessakin? Eikö kentällä olijoita ahdista esimerkiksi ympäröivä köyhyys?

Köyhyyden kohtaaminen

Etelän vapaaehtoisohjelman Etvon koordinaattorin Laura Lagerin mukaan vapaaehtoistyöntekijät eivät yleensä vaivu toivottomuuteen, koska projekteissa pyritään parantamaan ihmisten elinoloja. Ongelmien mittakaavojen hahmottaminen voi kuitenkin olla raskasta.

”Suurempaa ahdistusta kokevat ne vapaaehtoiset, jotka ovat tajunneet esimerkiksi sen valtavan rakenteellisen epätasa-arvon Latinalaisessa Amerikassa, jonka takia alkuperäiskansoihin kuuluvien pohjakoulutus on niin heikko.”

Monet Etvon vapaaehtoiset ovat hämmästelleet sitä, kuinka nopeasti esimerkiksi kerjäläisiin tottuu ja potevat siitä vähän huonoa omatuntoa. Toisilla köyhyydessä elävät ihmiset tulevat oman työn kautta tutuiksi eikä tilanne enää näytä mustavalkoiselta. Osa vapaaehtoisista on ymmärtänyt köyhyyden uudella tavalla ja alkanut suhtautua kriittisesti kehitysyhteistyöhön.

”Esimerkiksi Nepalissa eli syrjäinen omavarainen yhteisö, jotka alkoivat nähdä itsensä köyhinä vasta kun ulkopuoliset kuvasivat heitä näin. Sen jälkeen he menettivät omanarvontunnon ja heistä tuli aiempaa avuttomampia”, Laura Lager kertoo.

Piinana tapahtumat tai se kun ei tapahdu

Kriisialueille ensi kertaa lähtevät ihmiset saattavat pelätä etukäteen, että oma järkytys vie työkyvyn.

”Todellisuudessa kriisitilanteessa ihmisiä yleensä suojaa työtehtävä. Voi olla että reaktiot tulevat tilanteen mentyä ohi: kun ollaan turvassa itketään ja ruvetaan pelkäämään”, Palonen kertoo.

Avustustyöntekijöiden parissa on joskus ongelmana myös hoitoalalla tunnettu myötätuntouupumus. Siinä auttaja samaistuu uhriinsa siinä määrin, että alkaa tuntea samoja oireita.

Kehitysyhteistyössä toisaalta ei kenties piinaakaan se mitä tapahtuu vaan se, kun mitään ei tapahdu.

”Ihmiset ovat usein etukäteen henkisesti varautuneet esimerkiksi katastrofitilanteen todellisuuteen. Mutta sellaista todellisuutta ei niinkään näytetä televisiossa, mitä on kehitysyhteistyön arkipäiväinen puurtaminen toimistossa, kun yritetään erilaisista työkulttuureista huolimatta neuvotella ja saada aikaan yhteisiä suunnitelmia”, Palonen pohtii.

Kuka pärjää kentällä?

Ongelmia voidaan ehkäistä tehokkaasti jo rekrytointivaiheessa. Hyvin erilaisilla luonteenpiirteillä varustetut ihmiset voivat selviytyä hienosti kentällä, mutta joitain varauksia löytyy.

”Rankkaamme pois ihmiset, joilla on epärealistinen käsitys vapaaehtoistyöstä tai kehitysmaassa olemisesta. Aitoa kiinnostusta täytyy olla mutta ei kannata kuvitella pelastavansa koko maailmaa. Sellainen ihminen ahdistuisi”, kuvaa Lager yhtä valintakriteeriä.

Fidan toiminnanjohtaja Arto Hämäläinen kertoo järjestön korostavan paineensietokykyä ja ihmissuhdetaitoja. Ennen koulutusta hakijoille tehdään psykologinen testi.

”Joskus joudumme sanomaan, että paikkasi on muualla kuin kehitysmaassa. Etunamme on se, että nämä ihmiset tunnetaan hyvin seurakuntakuvioissa, ja helposti jo siellä huomataan, jos ihmistä ei pidetä soveltuvana”, Hämäläinen sanoo.

”Kikkakeinoja valmennuksessa ei ole”

Valmennuskurssien pituus vaihtelee Etvon neljän päivän mittaisesta koulutuksesta Fidan yhteensä kahdeksan kuukauden mittaiseen valmennusjaksoon. Suuri joukko kentälle lähtijöitä kulkee ulkoministeriön järjestämän kaksiviikkoisen valmennuskurssin kautta. Kulttuurikysymyksiin keskitytään siellä päivän verran, ja mielenterveydestä puhutaan osana terveyskokonaisuutta.

”Hirveän paljon ei voi valmentaa kehitysmaaolosuhteisiin”, arvioi ulkoministeriön valmennuspäällikkö Kaija Kahilainen.

Muut kentälle ihmisiä koulivat ammattilaiset ovat Kahilaisen kanssa yhtä mieltä.

”Kehitysmaahan lähtemistä voi pehmentää monella tavalla, mutta prosessi on aina henkilökohtainen, eikä mitään kikkakeinoja ole olemassa. Tutkimuksissa on löydetty esimerkkejä siitä, että hyvinkin kokeneet avustustyöntekijät voivat joutua vaikeuksiin”, kommentoi Pelastakaa lapset -järjestön kansalaistoiminnan johtaja Jouni Hemberg.

Rekrytointiin ja valmennukseen panostamisesta on toisaalta todistettavaa hyötyä. Esimerkiksi Pelastakaa lapset käyttää valtavasti aikaa rekrytointiin, eikä ole toistaiseksi joutunut lopettamaan kesken ainuttakaan työsuhdetta.

Suomen Punainen Risti on puolestaan saanut hyviä tuloksia tiimityöskentelyyn panostamisesta valmennuksessa. SPR:n avustustyöntekijöillä on mahdollisuus olla kaikissa vaiheissa yhteydessä psykologiin. Kun valmennuksissa alettiin kiinnittää huomiota tiimin yhteishenkeen ja viihtyvyyteen, avustustyöntekijöiden tarve henkilökohtaisiin keskusteluihin psykologin kanssa väheni selvästi.

”Tiimi toimii ja pitää huolta toisistaan hengessä ’kaveria ei jätetä’. Kun jonnekin lähtee useampia suomalaisia, pohdimme etukäteen, kenen kanssa voi mennä puhumaan ongelmistaan ja millaiset itse kullakin ovat stressin oireet”, kertoo myös SPR:n avustustyöntekijöiden kanssa työskentelevä Palonen.

”Ovatkohan suomalaiset keskimäärin aika hyviä avustustyöntekijöitä? Meidän kulttuuriset arvomme, vaatimattomuus ja matala profiili, voivat olla hyviä kehitysyhteistyössä tai katastrofiavussa. Keskinäinen avunannon perinne tekee helpommaksi toimia avustustyöntekijänä”, SPR:n kansainvälisen avun suunnittelija Kimmo Juvas pohtii.

Kuka auttaisi kehitystyöntekijää?

Sekä SPR että Fida ovat varautuneet mahdollisiin kentällä tuleviin mielenterveysongelmiin monipuolisesti. SPR:n työntekijöillä tukena on päällikkö ja psykologi. Isomman ryhmän lähtiessä on suositeltu kaveriapua, jossa ensikertalaisilla on kokenut avustustyöntekijä opastajana ja tukena.

Fida hoitaa kriisit ensisijaisesti kentällä. Alueen kenttäsihteerit puuttuvat asiaan, jos havaitaan, että jollakin on ongelmia. Apua antavat myös kentän yhteistyöryhmät, kotiseurakunnat ja vaikeimmissa tapauksissa henkisen huollon tukiryhmä.

Kaikilla tilanne ei ole yhtä hyvä. Esimerkiksi YK-järjestöissä ja joissain muissakin järjestöissä ongelmat saavat olla aika suuria ennen kuin niihin puututaan. Yksittäiset toimittajat, graduntekjät, opiskelijat ja järjestöjen kehitysyhteistyöntekijät ovat hyvin pitkälti omillaan. Pahimmillaan lähtö kylmiltään vaativiin olosuhteisiin on tehnyt lähtijöistä työkyvyttömiä alkoholisteja.

Palosen mukaan kyse ei aina ole tuen puuttumisesta.

”Joskus näillä alkoholisoituneilla on niin paljon helpompi auttaja siinä alkoholissa, että he eivät ole vastaanottavaisia avulle. Ei se ole pelkästään niin, että heidät olisi jätetty yksin.”

Palosen mukaan jo kahden hengen työtiimi pystyy tukemaan toinen toisiaan hankalissakin tilanteissa.

”Jos lähtee yksin ilman mitään tukiryhmää, joutuu etsimään tukihenkilöitä paikallisista ihmisistä. Jos kulttuurintuntemus ei ole kovin hyvä, voi tällöin joutua hankaluuksiin”, Palonen varoittaa.

Ulkomaalainen on aina myös ulkopuolinen ja työroolissa, joka vaatii tietyn etäisyyden pitämistä paikallisiin. Mikäli muita samassa asemassa olevia ei lähistöltä löydy, uhkana on yksinäisyys.

Paluuvalmennus retuperällä

Kun ulkomailla työskennelleiden kokemuksia on tutkittu, on todettu, että on epätaloudellista jättää paluuvalmennus järjestämättä. Ihmisen työskentelykyky on tällöin heikompi eikä kokemuksia hyödynnetä edes siinä järjestössä, joka on työntekijän lähettänyt.

Kumma kyllä useilta järjestöiltä puuttuu paluuvalmennus kokonaan. Ulkoministeriökään ei kokoa palaajia yhteen.

”Emme ole löytäneet tarpeeksi osallistujia. Ihmiset eivät tule paluuhaastatteluihinkaan”, Kaija Kahilainen perustelee.

Kuitenkin osa järjestöistä hoitaa paluuvalmennuksen perusteellisesti ja niiden palaajille tarkoitetut ryhmät ovat suosittuja. Lähetysjärjestöt pitävät yhteistyössä palaajille purkuryhmiä, joista on saatu myönteistä palautetta. Kaikki Pelastakaa lapset -järjestön kautta lähteneet ovat osallistuneet purkutilaisuuksiin. SPR:n avustustyöntekijät kokoontuvat puimaan kokemuksiaan debriefing-keskusteluihin ja seminaariin mutta myös muodostavat oman yhteisönsä, joka tapaa toisiaan vapaamuotoisestikin.

”Työsuojelun ja -hyvinvoinnin näkökulmasta jälkipuintikeskustelut ovat välttämättömiä”, korostaa Juvas.

Pahimmillaan järjestöt eivät tarjoa työntekijälleen ammattiapua, vaikka kentällä olisi ollut traumaattisia kokemuksia. Mutta onnellisenkin ulkomaankokemuksen jälkeen ihminen haluaa purkaa kokemaansa, eivätkä tuttavien korvat jaksa sitä pitkään. Finn-wid -järjestö kiinnitti muutama vuosi sitten huomiota siihen, että monille Suomeen palaajille ei ollut olemassa minkäänlaista tukea. Syntyi Suomeen paluu -työryhmä.

”Paluussa on tärkeintä se, miten rakentaa elämistään Suomessa uudestaan kokemuksensa pohjalta. Sekä käsitellä loppuun kokemiaan asioita, negatiivisia ja positiivisia, joista monet nousevat pintaan vasta Suomeen palatessa, joillakin vasta monen vuoden kuluttuakin”, sanoo työryhmän kuuluva Jonna Haapanen.

Finn-widin tapaamiset ovat avoimia kaikille, ja niihin on osallistunut niin ammattikehitysyhteistyöntekijöitä YK:sta sekä muista järjestöistä kuin opiskelijoita ja rinkkamatkailijoitakin.

”Mitä pidempään on maailmalla ollut, sitä pidempään saattaa kestää, että sielu on vielä lähtömaassa, vaikka ruumis on Suomessa. Ihmisille tulee käänteinen kulttuurishokki: suomalaiset käyttäytyvät kummallisesti ja ihmiset valittavat pienistä asioista. Aika monet pohtivat, että elämänmeno Suomessa tuntuu itsekkäältä. Täällä ihmiset kahmivat itselleen koko ajan lisää, kun taas yhteisöissä, joissa ei ole yhtään mitään, yritetään pärjätä toinen toista auttamalla”, Palonen kuvaa paluun sopeutumisvaikeuksia.

”Elämän parhaat vuodet”

Useimmiten kehitysmaassa työskentely jättää toki ihmisiin jälkensä positiivisessa mielessä. Moni näkee itsensä pikemminkin saavana kuin antavana osapuolena ja viettää kentällä elämänsä parhaat vuodet.

”Kiire ei kuulu nicaragualaiseen arkipäivään. Liekö se syynä, että siellä olo aika on ollut pisin stressitön jakso elämässäni”, tilitti sairaanhoitaja Anja Paajanen Tehyn julkaisemassa kirjassa Maailmaa parantamassa.

Kimmo Juvas kuvaa, kuinka kriisialueilla työskentelykin voi olla positiivinen kokemus.

”Ihmiset ovat eläneet ja työskennelleet vuorotta 16 hengen teltassa. Kaikki ei ole onnistunut ja voi olla joitakin traumaattisiakin kokemuksia, mutta yhdessä on selvitty. Jonkin ajan kuluttua aika monet toteavat tällaisen olleen hieno kokemus ja haluavat tehdä vastaavaa työtä uudelleen.”

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004