Brasilialaiset ovat keksineet ainakin pienen osaratkaisun rakenteelliseen työttömyyteen, joka maassa vallitsee. Ne ovat ruoka- ja juomakärryt, joita näkee pitkin suurkaupunkien katuja ja rannoillakin. Näin uskoo sosiologian professori Madel Luz Rio de Janeiron Universidade de Estadosta.

Monesti myyjät ovat työttömäksi jääneitä tai eläkeläisiä, joille katumyynti tarjoaa uuden mahdollisuuden elättää itsensä ja perheensä.

”Brasilian ongelma on, että täällä on keskitytty tuotannon ja talouden tukemiseen, eikä juuri huomioida sosiaalista ulottuvuutta, sosiaalipolitiikkaa”, kommentoi Luz, jota kiinnostaa tulevaisuudessa tutkia katumyyjien keskinäistä solidaarisuutta. Kyseessä on erityisen epävarma ammatti, jossa myyjäkunta vaihtuu tiheään.

Kadulta voi ostaa monenlaista suuhunpantavaa. Paikallisia hedelmiä maracujasta ana-nakseen ja banaaniin löytyy luonnonmehuina, lisäksi kadunkulmissa myydään kookosmaitoa suoraan pähkinästä tai pullossa. Puolen litran pullo maksaa kaksi realia, noin 70 senttiä. Naposteltavaksi riittävät popkorni tai pähkinät, erityisesti kastanjat ja cashew – portugaliksi caju – ovat hyvän makuisia.

Ruokaa aletaan myydä yleensä vasta illalla kuuden maissa, kun kaupat ovat sulkeneet ovensa, ihmiset saapuvat koteihinsa ja lähtevät illalla ulos. Ruoan myynti kadulla jatkuu yömyöhään. Valikoima ulottuu monikansallisista hampurilaisista paikallisiin herkkuihin, salaatteihin, lihaan ja papupataan (feijoada).

Osa myyjistä omistaa itse kärrynsä ja saa siten kaiken tuotonkin itse. Kaikki eivät 1 800 realin, lähes 600 euron, alkuinvestointiin tietenkään pysty. Jotkut työskentelevät myyjinä kärryn omistajalle, kuten Robert São Paulon keskustassa. Hän on myynyt erilaista ruokaa kadulla parikymmentä vuotta. Nyt vuorossa ovat kotona kookoksesta tehdyt leivonnaiset. Makuja löytyy valkoisesta kookoksesta paahdettuun ja maracujaan. Yhden leivospalan hinta on 1,6 realia.

”Siirrän kärryjä päivän mittaan eri paikasta toiseen”, Robert kertoo. Myyntipaikat ovat kiinteät niillä myyntikärryillä, joilla on kunnan virallinen lupa myyntiin. Kaikki eivät lupaa maksa. Erityisesti ruoan myyjien, joiden pitää noudattaa tiukempia hygieniasäännöksiä, on vai-keampi saada lupaa.

Myyjät haluaisivat maksaa veroja

Rio de Janeiron keskustan tuntumassa sijaitsevan Praia do Flamengon rannalla hot dogeja (cachurros quentes) ja hampurilaisia (ambuaga) myyvä 28-vuotias Luciano aloitti ruokamyyjän työt viitisen vuotta sitten jäätyään työttömäksi turvallisuusmiehen töistä. Hän sijoitti 1 800 realia omiin kärryihin, ja ansaitsee nyt brasilialaisten keskituloon verrattuna varsin mukavasti, noin 1 000 realia kuussa.

Toisille työskentelevät voivat jäädä 300-400 realin kuukausituloihin. Palkka riippuu myös ilmoista. Sateisina päivinä tulot ovat pienemmät kuin aurinkoisina.

Juomien myyminen rannalla on luvallista, mutta rannan vieressä, asfalttitiellä ruokaa myyvän Lucianon on vaikeampi saada kunnalta lupaa.

”Luulen, että päättäjät pelkäävät että kaupungista tulee ruma, jos kaduilla myydään ruokaa. Me myyjät haluaisimme maksaa kunnalle veroja, mutta kunta ei halua ottaa niitä vastaan”, Luciano kritisoi. Hän maksaa silti kunnalle joka kuukausi 48 realin autonomia-maksua, joka kartuttaa vanhuuseläkettä.

Luciano myy sitä, mistä pitää, eli ruokaa. Hän auttaa muiden kärrymyyjien lailla myös toisia rannalla kierteleviä myyjiä ostamalla heiltä juomatölkkejä. Nämä myyjät hankkivat tölkkinsä suoraan kaupasta ja saavat palauttaa ne, joita eivät saa kaupaksi.

Ruoan myynti kadulla ei ole Brasiliassa pelkästään työttömien tai vanhuuseläkkeelle jääneiden työtä. Jotkut virkamiehetkin omistavat kärryn, jota he päivätyönsä jälkeen työntelevät. Mutta suurin osa Praia de Flamengonkin myyjistä on peräisin läheisistä slummeista, faveloista.