Tutkija Olli Tammilehto huomauttaa, että kapitalismin aiheuttamien riippuvuuksien syntymistä ei edes aina huomaa.
Kun aikaa kuluu, riippuvuuksien syntymistä ei enää huomaa. On itsestään selvää ja luonnollista, että maito tulee purkista ja vesipullot Ranskasta rekoilla. Luonto on revittyjen metsien tilalle pystytettyjä tuettuja riukuja ja musiikilla paisutettuja panoraamoja. Naapuriin (mikä vanhanaikainen sana) ei juolahda mieleenkään pistäytyä – onhan Kotikatu ja Naapurilähiö. Pysy kanavalla.
Yksinkertaisimmatkin asiat vaativat paljon varusteita. Oikeanlaiseen eli tehokkaaseen kävelyyn tarvitaan sykemittari, sauvat, lenkkarit, verkkarit, kävelytie sekä ansaittua vapaa-aikaa eli työtä. Ajatusten muodostaminen edellyttää tiedotusvälineitä, mediakeskustelun seuraamista, vaihtuvien filosofioiden kuluttamista. Jopa ajattelemattomuus tai puhumattomuus vaatii panostuksia: hiljaisuuskeskuksia, mietiskelykasetteja, oppaita, retriittejä… Ihmisen sylistä puhumattakaan – mitkä sähköruudulla seikkailevien, aseet käteensä saaneiden pehmo-otusten armeijat sitä korvaavatkaan! Mikä seksiattraktiotuotteiden pyörryttävä kosmos!
”Riippuvuuksien syntymistä ei enää huomaa, kun uudet tuotteet ja palvelut paketoidaan tarkoituksenmukaisilla kehitystarinoilla, ja merkitysten manipuloinnilla menestyksen merkityksiä siirretään uusiin tuotteisiin, pois vanhoilta”, Tammilehto sanoo.
Elämyselämää
”Talouskasvua tapahtuu, kun talous tunkeutuu uusille alueille, joilla ei ole ennen tarvittu virallisen talouden apua. Siellä voi riippuvuuksien mielettömyyden vielä nähdä.”
Tammilehto ainakin näkee. Hänellä ei ole kännykkääkään, ja niinpä hän sanoo:
”Kännykät tuskin lisäävät ihmisten keskinäistä yhteyttä. Sen sijaan yhteys rahatalouteen on tiivistynyt jatkuvan tavoitettavissa olemisen kautta, ja lisäksi jokaisesta puhutusta sanasta kilahtaa raha jonkun tilille.”
Hän naurahtaa. Tässä vielä istutaan ihan oikeasti vastakkain, kahvilassa Fiskarsin vanhassa ruukissa.
”Meidät saadaan maksamaan elämästämme yhä uusin tavoin. Kohta vakuutuksen saamisen ehtona on elimistöön asennettavan valvontasirun ostaminen”, Tammilehto arvelee.
Matkailussa tuotteistaminen etenee huimaavaa vauhtia. Ennen mentiin vain mökille. Nyt ostetaan ”kokonaiselämyspaketti”, johon kuuluu yöpyminen lomamökissä hiilikalaa nuotiolla paistaen ja nuotanvetonäytöstä katsellen, pontikkaa ja pannukahvia siemaillen sekä juttuja tukinuitosta kuunnellen lasten pulikoidessa leikittäjän kanssa rantavedessä.
Koko oman arjen ja todellisuuden korvaaminen paljon kiehtovammalla arjella ja todellisuudella on sekin jo melkein totta, eikä vaadi kuin Tosi-Television.
Sampokone
”Suomessa olen varmaan tilastojen mukaan köyhä, mutta tunnen itseni rikkaaksi”, Olli Tammilehto pohtii.
No niin. Mutta hyvinvointivaltio on joka tapauksessa totta ja hyvä, vai mitä, Tammilehto?
”Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kapitalismi on valmis järjestelmä, muu utopiaa, joka voi toteutua korkeintaan hamassa tulevaisuudessa. Nyt paras mitä voidaan tehdä, on verottaa järjestelmää, ja verojen avulla tasataan tuloja, suojellaan ympäristöä ja niin edelleen. Jotta verotuloja saadaan lisää, veroalesta huolimatta, on rasvattava järjestelmä hyvin, saatava talous toimimaan tehokkaasti.”
”Mutta tehokkuus on juuri vallan vahvistamista. Mitä suurempi talouskoneisto, sitä enemmän valtaa on sitä pyörittävällä talouseliitillä, joka toimii demokratian kulisseissa.”
”Uskomme, että talous on sampokone, jota on pidettävä käynnissä, koska kaikki hyvä tulee siitä tavalla tai toisella. Tämä johtaa antautumiseen globaalisaation edessä.”
Tammilehto näkee analogian kapitalistisen yhteiskunnan ja muinaisaikojen jumalkuninkaiden välillä.
”Jumalkuninkaalle on uhrattava, jotta hän leppyisi ja olisi suopea. Mitä enemmän uhrataan, sitä enemmän on mahdollista saada takaisin. Me toimimme samoin. Uhrejahan ne ovat – mitä vain voidaan uhrata taloudelle: terveys, vedet, ilma, omat lapset.”
Suomessa rikkauden kääntöpuoli ja maksu voidaan ehkä vielä sivuuttaa, isommassa mittakaavassa ei. Maailmassa on enemmän tavaroita, rikkauksia ja kehitystä kuin ikinä. Kuitenkin suurin osa ihmiskunnasta on köyhempää ja rikkaista riippuvaisempaa kuin koskaan.
Sosialistinen talous on ollut aivan samanlainen vallankeskityksen talous kuin kapitalismikin, alusta lähtien. Tammilehto kertoo Emma Goldmanista, amerikkalaisesta työväenaktivistista ja anarkistista, joka karkotettiin Neuvosto-Venäjälle. Hän oli talvella 1921 Petrogradissa, oli kova pakkanen, kaupunkilaiset palelivat. Polttopuuta ei ollut, mutta kaupunkia ympäröivät vahvat metsät. Goldman esitti Petrogradin työläisneuvosten puheenjohtajalle Zinovjeville järkevän kysymyksen: Eikö väestöä voisi kannustaa lähtemään joukolla kirveiden kanssa metsään hakemaan polttopuuta?
Ei, kuului vastaus. Kylmyyttä se kyllä lievittäisi, mutta häiritsisi tärkeintä: vallan keskittämistä vallankumouksen etujoukolle eli kommunistiselle puolueelle.
Kriisissä mahdollisuus
Tammilehto kertoo, että Saksassa, Bielefeldin yliopistossa, on syntynyt uutta tutkimusta subsistenssi- eli toimeentulotaloudesta. Keskeisiä nimiä ovat Maria Mies ja Veronika Bennholdt-Thomsen.
Heidän mukaansa teollisuusmaissa toimeentulotaloutta on eniten vielä kotitalouksissa, esimerkiksi lasten hoitamisessa. Subsistenssia on myös se, mitä sanotaan kolmanneksi sektoriksi, paikallistaloudeksi, lahjataloudeksi tai vaihtoehtoliikkeiksi. Eniten rikkaista ja rahasta riippumatonta toimeentuloa on jäljellä kehitysmaiden kylissä ja sukuyhteisöissä.
Se, minkälaisena toimeentulotalous nähdään, riippuu Maria Miesin mukaan siitä, katsotaanko asiaa riistäjän vai uhrin näkökulmasta. Onko se takapajuisuutta vai taloudelliselta ja ekologiselta resurssipohjalta nousevaa itsemääräämisoikeutta?
Rahataloudessa luontoa ja ihmistyötä muutetaan tuotteiksi, rahaksi, kapitalismiksi. Subsistenssissa toiminnan päämäärä on elämä sinänsä. Jälkimmäinen ei vaadi edellistä, mutta edelliseen on jälkimmäinen, ilmainen, aina lisättävä.
Vielä uuden ajan alussa palkkatyötä pidettiin nöyryyttävänä asiana, mutta sittemmin kaikesta muusta paitsi palkkatyöstä on tullut vähäarvoista ”puuhastelua”. Vasta tilinauha on tehnyt työn näkyväksi ja arvokkaaksi.
Palkkatyön mallina on Maria Miesin mukaan ollut miesten teollisuustyö. Yhä edelleen globalisaatiota perustellaan työpaikkojen luomisella tai ainakin säilyttämisellä, vaikka kovimmatkaan kilpailukyvyt eivät enää luo työpaikkoja. Päinvastoin. Maailman kuudesta miljardista ihmisestä miljardi on työttöminä.
Talous on etelässä ja pohjoisessa tullut vedenjakajalle. Palkkatyö on loppumassa. Maria Miesin mukaan tässä kriisissä on mahdollisuus löytää uudestaan elämänmuoto, joka ei perustu alistavaan vallankeskitystalouteen vaan mahdollisimman riippumattomaan toimeentulotalouteen.
Rikkautta ja rakkautta
Suomessa subsistenssitaloutta harjoitetaan muun muassa perheissä, ystäväpiireissä ja ekoyhteisöissä.
”Sen laajentaminen on kuitenkin vaikeaa, koska virallinen talous perustuu juuri riippuvaisuuksien luomiselle. Siksi tämän vallitsevan talouden on annettava romahtaa”, Tammilehto sanoo päättäväisesti.
Hän asuu siis itse Fiskarsissa, kumppaninsa Ulla Lehtisen ja pienen Onni-pojan kanssa.
”Suomessa olen varmaan tilastojen mukaan köyhä, mutta tunnen itseni rikkaaksi”, hän määrittelee heidän elämäänsä. Yhteisvauraus suo Fiskarsissa runsaasti antejaan: paljon kaunista luontoa ja kulttuuriperintöä, kierrätystä ja lahjataloutta, bussi-juna-yhteys tarpeen tullen muualle, hyviä naapurisuhteita, vihannespalstoja. Lisäksi tieto – Ollin ja Ullan työmateriaali – on ilmaista.
Rikkautta on myös rakkaus ja riippumattomuus. Pieni perhe on suuren osan päivästä yhdessä. Aikaa on, koska he ovat vapaita niin säännöllisistä tuloista kuin televisiosta, mikrosta, leivänpaahtimesta, kuntopyörästä, kesämökistä, kännyköistä, päiväkodista ja moottoriveneestäkin. Hyvä tietokone sentään on.
Tammilehtoa kiinnostaa kapitalismin luomien riippuvuuksien näkeminen ja purkaminen. Hän on omakohtaisestikin kokenut, että kodeissa se on jo alkanut. Tammilehdon ja Lehtisen perhe kuuluu niihin, jotka ovat alkaneet nähdä opittujen riippuvaisuuksien järjenvastaisuuksia. Onni on vaipoista, pullomaidosta, purkkiruuasta ja ostoviihdykkeistä riippumaton, säteileväntyytyväinen lapsi.
Veronika Bennholdt-Thomsen ja Maria Mies: The Subsistence Perspective. Zed Books 1999.
Olli Tammilehto: Yhden taalan kysymys. Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like 2003.
Outi Hakkarainen, Jaana Airaksinen ja Tove Selin (toim.): Talous ja demokratia. Ratkaisuja Suomesta ja muualta maailmasta. Like & Rauhanpuolustajat 2004.