”Köyhien ihmisten on hyvin vaikea päästä mukaan viralliseen järjestelmään”, sanoo perulainen taloustieteilijä ja alan kansainvälinen huippunimi Hernando de Soto.
”Manilassa talon omistusoikeuden laillistaminen voi kestää 25 vuotta!”
De Soto korostaa epävirallisen omaisuuden virallistamista yhtenä ratkaisuna kehitysmaiden ongelmiin. Jotkut suhtautuvat hänen ajatuksiinsa varauksella, koska näkevät niiden tukevan uusliberaalia talouspolitiikkaa.
Kepan ja Liken tuoreessa Köyhdytetyt-kirjassa todetaan, että de Soton ideat ovat tietystä ideologisesta leimasta huolimatta merkityksellisiä varallisuuden luomisen kannalta.
Kirjoittajien mielestä omistusoikeudet eivät kuitenkaan ratkaisisi useita markkinatalouden sisäsyntyisiä ongelmia, kuten tuloeroja ja köyhyyttä.
Kuin Saksojen yhdistyminen
Kysyimme, mitä ”uusi virallisuus” (new formality) oikeastaan tarkoittaa, kun de Soto kävi syyskuussa Helsingissä Wider-instituutin konferenssissa, jossa käsiteltiin virallista ja epävirallista taloutta.
”Virallisella sektorilla toimimisen kulut on saatava kohtuullisiksi, kysymyshän on vain hallinnollisista ja julkisista käytännöistä. Tarvitaan myös mekanismeja, jotka mahdollistavat virallisten sopimusten tekemisen. Ilman sopimuksia ei voi tehdä sijoituksia, kauppoja tai löytää hyviä työntekijöitä. Hyvä virallinen järjestelmä on pitkälti samanlainen kuin länsimaissa nykyisin on”, de Soto sanoo.
”Mitä sitten pitää tehdä? Pitää mennä epävirallisen sektorin sisään ja selvittää, millaisia kustannuksia siellä on. Mitä tahansa sitten muokataankaan viralliseksi laiksi, sen täytyy sopia epävirallisella sektorilla olemassa oleviin käytäntöihin. Haemme sellaista virallisuutta, joka on tehokkaampaa kuin vallitseva epävirallisuus.”
”Prosessia voisi verrata Saksojen yhdistämiseen, siinä liitetään yhteen kaksi yhteiskuntaa, ja se on melkoinen juttu se.”
Johtajien asenteet jo muuttumassa
De Soton mielestä uudenlaisen virallisuuden luominen on kehitysmaissa kaikkien, myös eliitin etu.
”Eliitit ovat jo menettäneet paljon omaisuutta laittomille valtaajille, köyhät ovat valloittaneet kaupunkien laitamia kaikkialla kehitysmaissa. He ovat usein tulleet jo kaupungin keskustaan asti, kenties jo viereiseen kortteliin tai taloon. Jos eliitti kunnioittaa sitä, mitä köyhillä jo on – ja heillä on jo 60-70 prosenttia kaikesta – he saavat ehkä pitää jäljellä olevan 30 prosenttia.”
De Soton mukaan uudistusta vastaan taistelee vain pieni ryhmä ihmisiä, ne, jotka saavat apua lännen hallituksilta. ”Hallituksenne eivät tue poliitikkoja vaan byrokratioita. Erikoistunut ja huonosti koulutettu kehitysmaiden byrokratia ei ole innostunut tällaisista keksinnöistä. He ottavat mielellään vastaan uuden tietokoneen, mutta ajatus, että he joutuisivat todella työskentelemään köyhien massojen kanssa, on heille ylivoimainen”, de Soto toteaa.
De Soto sanoo suhtautuvansa aiempaa paljon optimistisemmin virallisen sektorin uudistushaluihin. ”Aluksi ajattelin, että he eivät ikinä ymmärrä. Kehitysmaiden virallisen sektorin ihmiset ovat usein itsekkäitä ja välinpitämättömiä köyhiä kohtaan.”
”Johtajien tasolla asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Heistä ei suinkaan ole tullut hyväsydämisiä, mutta he ovat ymmärtäneet, ettei tilanne voi jatkua nykyisellään. Köyhät ovat esillä pysyäkseen esillä. Johtajat alkavat ymmärtää, että tilanteen kanssa on elettävä.”
Kuva:xxx_mita_kuvassa_on (Kuvaaja: Juha Rekola
Bangladeshilainen Rehman Sobhan.
PRSP-pennilinja ei riitä
Bangladeshilaisen kehityspoliittisen dialogin keskuksen Rehman Sobhan on köyhyyskeskustelun veteraani. Kokemus ja pieni turhautuminen paistoivat läpi, kun professori jyrisi Wider-instituutin konferenssin osallistujille.
”Köyhyyttä ei poisteta yhdestäkään maasta kanavoimalla miljardejakaan dollareita mikroprojekteihin, joilla köyhät pikkuriikkisen parantavat elinolojaan epävirallisella sektorilla.”
”Suuri osa rikkaiden maiden suosimista PRSP-köyhyysohjelmista on rakennettu tämän pennilinjan mukaisiksi. Pohjimmiltaan ne eivät puutu rakenteisiin ja siksi ovat irrallisia markkinatalouden logiikasta, eivätkä ota huomioon yhteiskunnallisen järjestelmän köyhyyttä luovaa epäoikeudenmukaisuutta.”
”Jokaisen ohjelman, joka haluaa uskottavasti poistaa köyhyyttä, täytyy puuttua köyhyyttä aiheuttaviin rakenteellisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Köyhyyden poistamisen täytyy olla makro-poliittisen uudistuksen keskeinen tavoite eikä vain sivutuote”, Sobhan sanoi.