Elokuvilla fundamentalismia vastaan

"Nuoruudessani toisten uskomuksia kunnioitettiin. Halusin näyttää suvaitsevaisuuden, joka meillä oli silloin", sanoi tunisialainen elokuvaohjaaja Ferid Boughedir.

”Vanha arabielokuva on suunnilleen sama kuin egyptiläinen elokuva. Kaupallinen egyptiläisviihde – komediat, jännärit ja etenkin musikaalit – hallitsivat arabimaiden markkinoita pitkään. Egyptissä elokuvia tuotettiin teollisesti ja mainostettiin laulu- ja tanssinumeroiden määrällä”, tunisialainen Ferid Boughedir kertoo. Hän tietää, mistä puhuu.

60-vuotias Boughedir vieraili Suomen elokuva-arkistossa syyskauden laajan arabielokivien esityssarjan yhteydessä. Hän on Pariisista Sorbonnen eliittiyliopistosta valmistunut Tunisin yliopiston elokuvatieteen professori ja Afrikan elokuvan asiantuntija. Boughedir on ohjannut dokumentit sekä mustan Afrikan että Maghrebin elokuvasta ja kirjoittanut niistä pari kirjaa.

Mutta ei Boughedir käynyt Suomessa vain arabielokuvan asiantuntijana. Hän on ohjannut kaksi elokuvaa, Veden pojan (1990) ja Kesän Gouletten rannalla (1996), mainioita molemmat. Veden poika on myös Tunisian kaikkien aikojen katsotuin elokuva, siis sielläkin jyrännyttä Titaniciakin suositumpi.

Elokuvia ei synny ilman valtion tukea

Arabimaiden elokuvahistoria kuulostaa kummalliselta. Boughedir sanoo, että Egyptin tuotannon ylivalta alkoi hellittää 1950-luvulla, kun televisio alkoi kasvattaa suosiotaan Yhdysvalloissa. Siis miten niin jenkkien telkkarintoljotus vaikutti Egyptin elokuvatuotantoon?

”Puolet amerikkalaisista elokuvien katsojista jäi kotiin katsomaan televisiota. Siihen saakka kotimarkkinat olivat olleet Hollywoodille olennaisimmat. Kun puolet niistä hävisi, vientiin alettiin panostaa tosissaan.”

”Esimerkiksi meillä Tunisiassa vuonna 1960 perustettu kulttuuriministeriön elokuvaosasto sai läpi lain, jonka mukaan kotimaisia elokuvia oli pakko esittää edes joka kolmas kuukausi. Amerikkalaiset jakeluyhtiöt ryhtyivät sen takia boikottiin, koska kaupan vapautta rajoitettiin.”

”Markkinoille ei tullut vuoteen uusia Hollywood-elokuvia. Laki kumottiin, eikä tunisialaisissa teattereissa enää pystytty esittämään tunisialaisia elokuvia. Amerikkalaisten kampanjan aikana muun muassa CIA parjasi kulttuuriministeriämme julkisuudessa. Yhdysvaltain hallinto siis tuki Hollywoodin maailmanvalloitusta.”

Boughedir huomauttaa, että sama valloitus tapahtui Euroopassakin. Hollywood on hallinnut pitkään esimerkiksi 95:tä prosenttia Saksan markkinoista. Onkin ihme, että nykyään on olemassa jopa ilmiöksi luonnehdittava uusi arabielokuva. Elokuva-arkiston sarjassa esitettiin iso nippu viime vuosien parhaita. Niiden laatu jopa yllätti.

”Esimerkiksi Tunisia on kansallistanut elokuvatuonnin, Algeria myös esittämisen ja tuotannon. Joka maassa on sama juttu: ilman valtion tukea elokuvia ei synny. Toisaalta maksaja määrää sisällön. Varsinkin dokumentteja on vaikea tehdä. Tunisiassa ja Marokossa ei onneksi ole ideologista sensuuria.”

Boughedir kehaisee, kuinka arabimaissa on suuri tarve tehdä elokuvia kuvaamaan niiden omaa todellisuutta. Ne nähdään osana kulttuuria ja identiteettiä. Suomessahan semmoisesta puhuttiin 1970-luvulla, nykyään kotimaisiltakin elokuvilta vaaditaan viihdettä.

Syyllisyys siirtomaa-ajoista

Mutta kotimaidenkaan tuki ei Maghrebissa riitä elokuvien tekemiseen. Rahaa tulee yllättävältä taholta. Suurin osa elokuva-arkistossakin esitetyistä elokuvista on valmistunut Euroopan, lähinnä Ranskan osarahoituksella.

”Ranska on ymmärtänyt, että kulttuurista monimuotoisuutta täytyy tukea. On kuvaavaa, että Englannin entisissä siirtomaissa ei tehdä elokuvia juuri ollenkaan. Minä luulen, että Ranska potee syyllisyyttä siirtomaa-ajoista.”

Ranska tuki myös Boughedirin esikoisen, Veden pojan tuotantoa. Se oli erittäin suosittu myös Marokossa ja Algeriassa ja levisi jopa Suomen elokuvateattereihin. Mutta kotona Tunisiassa siitä tuli ilmiö. Moni kävi katsomassa sen 4-5 kertaa.

Veden poika kertoo 12-vuotiaasta pojasta, joka pääsee pienen kokonsa takia yhä naisten kanssa hammamiin, kylpylään, vaikka ikä edellyttäisi siirtymään miesten puolelle. Kesä Gouletten rannalla puolestaan palaa 1960-luvun Tunisiaan, jossa elivät vielä rinnakkain muslimit, kristityt ja juutalaiset. Lähi-idän sotien kiristämä ilmapiiri ajoi enimmät kristityt ja juutalaiset Eurooppaan.

”Veden poika on melkein suoraan omaelämäkerrallinen. Tein sen aikana, jolloin islamilainen tiukka ideologia alkoi nousta arabimaissa. Minulle oli shokki nähdä, kuinka alettiin luoda sulkeutunutta islamilaista maailmaa.”

”Nuoruudessani muslimi- tai arabikulttuuri ei ollut dogmaattista ja toisten uskomuksia kunnioitettiin. Halusin näyttää suvaitsevaisuuden, joka meillä oli silloin. Perinteisessä islamissa on kaksi tasoa: se mitä tehdään ja se mitä näytetään.”

”Koraanikin käskee suojaamaan syntinsä. Niinpä muslimikin voi vaikka käyttää alkoholia, kunhan sillä ei elämöi. Sellaisessa islamissa on ilkikurisuutta. Siitä oli kysymys Goulettessa. Sekin perustui nuoruuteeni, mutta muokattuna. Minulla oli kristittyjä ja juutalaisia ystäviä, jotka lähtivät maasta. Neitsyyden tiukka arvostaminen on yhteistä niin juutalaisuudelle, kristillisyydelle kuin islamille.”

Goulette kuvaa kolmea uskontoa edustavia perheitä, joiden tyttäret tahtovat päästä neitsyydestään. He menevät vielä valitsemaan kumppaninsa yli uskontorajojen. Boughedir tahtoi kuvata myös perheiden yksityisiä ja salaisia toimintatapoja.

Raskaita aiheita huumorilla

Veden pojan esittäminen sallittiin helposti, mutta Gouletten neitsyysaiheesta nousi poru. Siitä keskusteltiin Tunisian parlamentissa viisi päivää, vaikka maassa on Maghrebin löysin sensuuri. Lopulta se sallittiin ja sekin menestyi erinomaisesti.

”Jos Goulette olisi kielletty, olisin ehkä muuttanut maasta. Niin kauan kuin tekemisiäni ei sanella, asun mieluummin Tunisiassa. Siellä minua tarvitaan kuitenkin enemmän kuin Pariisissa. Nyt en ole ohjannut pitkään aikaan. Se ei ole helppoa. Niin harvoja elokuvia saadaan tehdyksi, että hommassa on iso vastuu. Pitäisi saada aikaiseksi ainakin kelvollista jälkeä.”

Boughedir on luopunut hankkeestaan tehdä elokuva toisen maailmansodan aikaisesta Tunisiasta. Maa jäi Saksan ja Britannian armeijoiden väliin ja oli hetken sodan keskipiste. Hanke oli kuitenkin kallis, eikä rahoitus järjestynyt viiden vuoden yrittämisestä huolimatta.

”Rahoitusta hakiessani kerroin tarinan niin monta kertaa, että nyt olen täysin kyllästynyt koko juttuun. Kirjoitan uutta elokuvaa, joka kertoisi, millaista on olla arabi New Yorkin terrori-iskujen jälkeen. Puhun mielelläni raskaista aiheista, mutta elokuvan katsomisesta täytyy nauttia. Siksi yritän aina välittää tunteita ja aistimuksia ja käytän huumoria.”

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2005

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu