Ihmiset ja korppikotkat kilpailevat elannosta Tegucigalpan kaatopaikalla.

Kukaan ei tiedä varmuudella, ovatko maailman köyhät lisääntymässä vai vähenemässä. Ei edes Maailmanpankki, joka ainoana tahona on tähän asti tehnyt arvioita siitä, mihin suuntaan köyhyys maailmassa on kehittymässä. Se kyllä ilmoittaa 10 000 hengen tarkkuudella, montako köyhää maailmassa on, mutta lukuihin ei ole luottamista.

Köyhien lukumäärä on kuitenkin nykyisin vallalla olevan maailmanideologian – uusliberalismin – kannalta keskeinen indeksi. Jos köyhien määrä maailmassa vähenee, niin markkinoiden kautta vaurautta tihkuu kuin tihkuukin köyhille. Jos köyhät taas ovat lisääntymässä, on harjoitetulta talouspolitiikalta pohja pois.

Kaiken lisäksi on kiistatonta, että rikkaiden – siis todella rikkaiden – maiden määrä on rajussa kasvussa. Tämä koskee sekä läntisiä teollisuusmaita että Kiinan ja Venäjän tapaisia kehittyviä talouksia. Jos rikkautta riittää siis jaettavaksi niille, joilla sitä ennestään on, niin eikö heikommankin väestönosan pitäisi saada omansa?

Köyhien matematiikkaa

Maailmanpankki ryhtyi mittaamaan ”absoluuttista” köyhyyttä 1990, ja sen tilastojen mukaan täydellisessä köyhyydessä elävien ihmisten osuus maailman väestöstä oli 28 prosenttia vuonna 1990 ja vuosikymmenen lopussa enää 23 prosenttia. Tämä tieto on hyvin kyseenalainen ja sen laskentaperusteet ovat saaneet ankaraa arvostelua osakseen.

Miten sitten köyhiä lasketaan? Absoluuttisen köyhyyden raja asetettiin vuonna 31 maan köyhyystutkimuksen mukaan ja rajaksi muodostui 31 dollaria kuukaudessa. Tästä kyseenalaisesti oikaisten tiputettiin raja dollariin päivässä. Sitten karkeasti ottaen katsotaan, mitä dollarilla saa Yhdysvalloissa ja verrataan, mitä vastaava tavaramäärä maksaisi paikallisessa valuutassa. Tämän jälkeen voidaan tulonjakotilastoista katsoa, kenen tulot riittävät tuohon rajaan.

Kriitikoiden mukaan Maailmanpankin laskelmissa on monia heikkouksia ja yksi on juuri tämän pariteetin käyttö. Pariteettia mitattaessa käytetään ostokoria, johon kerätään tuotteita monista eri tuoteryhmistä, mutta mittarina käytetään länsimaista kulutusta. Ostokorin hinnat on laskettu vuoden 1993 hintojen mukaan. Paremmin ajan tasalla olevaa hintatietoa on Maailmanpankin mukaan odotettavissa vuonna 2006.

Länsimaissa palvelut ovat kalliita, koska palkat ovat korkeat. Kehitysmaan köyhä ei käytä palveluita, mutta pariteettivertailussa myös palveluiden katsotaan kuuluvan asiaan. Palvelujen hinta on kehitysmaissa murto-osa verrattuna siihen, mitä länsimaissa. Tämä nostaa Maailmanpankin silmissä kehitysmaan köyhän vaurautta, vaikka hän ei käytäkään mitään ostopalveluja. Kun maailman väestö kokonaisuudessaan siirtyy käyttämään yhä enemmän palveluja, näyttää siltä, että kehitysmaiden köyhät saavat enemmän samalla rahalla.

Toisaalta tämän voisi vääntää uusliberalismin voitoksi: Kun otan siivoojan, kohenee kehitysmaiden kaikkien köyhimpien taloudellinen asema. Ainakin Maailmanpankin tilastoissa.

Kuvitteellinen köyhyys

Taloustutkija Sanjay Reddy ja filosofi Thomas Pogge väittävätkin, että Maailmanpankin menetelmä on niin vääristynyt, etteivät sen antamat tulokset voi olla oikeita. Heidän mukaansa ”nämä arviot ovat vääristyneitä kolmen toisiinsa vaikuttavan mutta silti erillisen käsitevirheen vuoksi, mikä tekee mahdottomaksi globaalin köyhyyden tason, jakaantumisen tai kehityksen arvioimisen millään järkevällä tarkkuudella”.

Vielä mielenkiintoisempi on samojen tutkijoiden väite, että ”ei olisi vaikeata luoda globaalin köyhyyden määrittämisen menetelmä, joka herättäisi paljon suurempaa luottamusta”. Mutta se ei ehkä ole Maailmanpankin välittömissä intresseissä, sillä nykyinen menetelmä osoittaa köyhyyden vähentyneen.

Huolimatta luotettavien mittareiden puutteesta köyhyyden puolittaminen on otettu YK:n vuosituhattavoitteisiin sellaisenaan. Viimeksi heinäkuun alussa YK:n kehitysohjelma UNDP julisti köyhyyden puolittamisen olevan realistinen tavoite, vaikka mittarin pohjana on enemmän tai vähemmän kuvitteellisia lukuja.

Tuloerot piilossa

Kaiken lisäksi Maailmanpankin tilastot eivät kerro mitään tuloeroista maiden sisällä. Jos kokonaiskulutus nousee siksi, että rikkaat tulevat entistä rikkaammiksi, tämä näkyy Maailmanpankin tilastoissa koko kansan vaurastumisena. Näin voidaan todistaa uusliberalismin oikeutus kehäpäätelmällä.

Yhdysvaltalainen taloustutkija Paul Krugman on yrittänyt herättää keskustelua oman maansa tuloerojen rajusta kasvusta. Hän painottaa, että tuloeroista puhuttaessa ei pidä tarkastella desiilejä eli jakaa väestöä kymmeneen eri tuloluokkaan, sillä se peittää alleen huippurikkaiden valtavasti kasvaneet tulot. Krugman katsoo, että pitää tarkastella rikkaimman prosentin tai jopa rikkaimman prosentin sadasosan tulokehitystä, jotta kuva kirkastuisi.

Yhdysvalloissa numerot ovatkin hätkähdyttäviä. Palkkatilastojen perusteella huippujohtajien palkat ovat nousseet tuhatkertaisiksi keskimääräisen työläisen palkkaan verrattuna. 30 vuotta aiemmin ne olivat vain satakertaisia. Vuonna 1970 rikkain 0,01 prosenttia veronmaksajista sai itselleen 0,7 prosenttia kaikista tuloista. Vuonna 1998 heidän osuutensa tuloista oli noussut 3 prosenttiin. Nämä 13 000 Yhdysvaltain rikkainta taloutta saivat siis saman tulon kuin 20 miljoonaa köyhintä kotitaloutta.

Eri tilastoista löytää vieläkin hätkähdyttävämpiä esimerkkejä ja on merkille pantavaa, kuinka raju muutos on ollut. Krugman huomauttaa, että 1980-lukua voidaankin pitää tasa-arvon kulta-aikana, jos sitä vertaa nykytilanteeseen.

Suomessa kehitys on ollut maltillisempaa, mutta suunta on epäilemättä sama. Täälläkin tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet. Tosin tässä suhteessa tilastot ovat puutteellisia, sillä rikkautta ei Suomessa tilastoida kovinkaan tarkasti.

Mikä pakottaa kasvattamaan eroja?

Koventunut kilpailu maailmanmarkkinoilla ajaa ymmärrettävästi teollisuusmaiden työläisten palkkoja alaspäin, mutta mikä kumman mekanismi pakottaa kasvattamaan ihmisten välisiä varallisuuseroja näin rajusti? Yleinen selitys on kilpailu ”avainhenkilöistä”, mutta monet esimerkit optio-ohjelmista ja suhteettomista palkkasopimuksista ovat osoittaneet, että yhteys tuloksen teon ja palkkauksen välillä on välillä hyvin ohut.

Mitä etua yritykselle on siitä, että johtajan vaimolle luvataan eläke-etuina ilmainen hammashoito hautaan saakka, kuten ranskalaisen Vivendin tapauksessa?

Jeffrey Sachson laskenut, että jos Yhdysvaltain 400 rikkainta ihmistä sijoittaisivat Afrikkaan ne varat, jotka ne tulevat saamaan George W. Bushin lupaamista veronalennuksista – vuoden 2000 tulotason mukaan noin 7 miljardia dollaria – he voisivat vaikuttaa merkittävällä tavalla Afrikan yhteiskuntien kehitykseen.

Kuten Sachs huomauttaakin, voisiko heidän varoillaan olla parempaa käyttöä?

Uudet mittarit

Keskeiset globaalit köyhyystilastot on johdettu sellaisilla menetelmillä, että ne ovat käytännössä hyödyttömiä. Nykykehityksen puolustelua jatketaan ilman, että kukaan tietää, millä tavalla se vaikuttaa kaikkein köyhimpiin. Tämä osoittaa, mikä painoarvo köyhyyden vähentämisellä tosiasiassa on maailmantalouden johtajien politiikassa.

Lohtuna tässä on se, että köyhien lukumäärä ei ole ainoa mittari, joka kuvastaa maailman heikompiosaisten asemaa. Aliravitsemus, lapsikuolleisuus tai vaikka terveyspalvelujen saatavuus antavat väestön hyvin- tai pahoinvoinnista tarkemman kuvan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2005