Palaung-naiset yrittävät saada matkamuistoja kaupaksi.

Vielä reilu kilometri kävelyä palaungien eli dara-angien vähemmistöryhmän asuttamaan Pang Daengin kylään. Pienillä vuoristometsään raivatuilla rinnepelloilla kasvaa maissia ja hedelmäpuita, välillä näkyvät suorat tiikkipuiden rivistöt. En ole vaelluksella, vaan kansainvälisen konferenssin kenttämatkalla. Heikohkon näköinen silta pakotti jättämään minibussin pikkutien varteen.

Heti kylään saapuessamme bambuseinäisten talojen terasseilta kapuaa alas naisia, jotka levittävät mattonsa sateen jäljiltä liejuisen raitin varteen. Tarjolle asetetaan värikkäitä kukkaroita, hattuja, juomapullon kantokasseja ja monenlaisia koruja. Kyläläiset näyttävät tottuneen turisteihin. Ostosten sijaan olemme kuitenkin tulleet jututtamaan heitä siitä, miltä tuntuu elää Thaimaan marginaalissa. Etniseen pääväestöön kuuluvat buddhalaismunkit seuraavat liikkeitämme vaatimattoman näköisen temppelin ovelta.

Kylänvanhin Lung Kham selvittää muovituoleilla ringissä istuville vierailijoille, kuinka kyläläiset läksivät pakoon Pohjois-Burman sisällissotaa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Thaimaan ja Burman rajan pintaan päästyään he pakenivat vuoroin Burman, Thaimaan ja oopiumikuninkaiden armeijoita.

Kaksikymmentä vuotta sitten paikalliset viranomaiset siirrättivät Thaimaan puolelle päätyneet palaungit metsityshankkeen työvoimaksi Pang Daengin alueelle Chiang Main maakunnan pohjoisosiin. Koska he olivat ”isänmaattomia vuoristoheimolaisia”, työtä jouduttiin tekemään ruokapalkalla. Metsityksen jälkeen palaungit jätettiin oman onnensa nojaan tiikkiplantaasin äärelle.

Peti ja aamiainen bambumajassa

Sitten palaungeista tuli turistien silmätikkuja. 1980-luvun lopulla vaellusretkien suosio Pohjois-Thaimaassa kasvoi nopeasti ja pienet ”ekomatkatoimistot” etsivät uusia turmeltumattomia vuoristoheimokyliä. Pang Daengistä tuli suosittu yöpymispaikka kolmen päivän vaellukselle, jonka aikana vierailtiin palaungien lisäksi akha- ja karen-kylissä, ratsastettiin norsulla ja laskettiin lautalla pitkin jokea.

Lung Khamin mukaan kyläläiset eivät voineet muuta kuin suostua tarjoukseen, sillä hekin tarvitsivat rahaa perustarvikkeiden ostoon. Matkaopas maksoi jokaisesta vaeltajasta 20 bahtia (0,4 euroa) majoittavien talojen omistajille.

”Siihen hintaan isäntäväen täytyi myös valmistaa ruoka vieraille, pestä astiat ja siivota. Kuulemma hinta oli sama kaikissa vähemmistökylissä. Vaeltajat toivat ruokatarvikkeet mukanaan, joten emme edes saaneet lisäansioita ruoan myynnistä heille”, Lung Kham toteaa.

Koska raha meni vain ”majoitusliikkeille”, kyläläiset alkoivat miettiä muita keinoja päästä turistien kukkaroille. He järjestivät laatikon vapaaehtoisia lahjoituksia varten ja monet kylän naiset alkoivat valmistaa kankaisia matkamuistoja. Vaeltajat eivät kuitenkaan olleet niistä kiinnostuneita. Ainoan lisätulon kylä sai lasten tanssiesityksistä perinnepuvuissa – jokaiselle lapselle maksettiin viisi bahtia illasta.

Aluksi kyläläiset kauhistelivat sitä, että turistit peseytyivät puolialastomina läheisessä purossa ja eri sukupuolta olevat nuoret nukkuivat samassa huoneessa, mutta vähitellen he tottuivat toisten kulttuurien tapoihin. Pian kylän lapset ja nuoret halusivat pukeutua T-paitaan ja farkkuihin perinteisten asujen sijasta.

”Muutama vuosi sitten vaellusturistien virta tyrehtyi. Oppaat kertoivat, että kylä on liian moderni. Ulkomaalaiset turistit etsivät kuulemma aitoja kokemuksia. Sen sijaan viranomaiset ovat vierailleet kylässämme useasti, pidättäneet miehiä ja syyttäneet meitä ympäröivien metsien tuhoamisesta”, Lung Khamin huokaa.

Kyläläiset epäilevät, että thaisijoittajat haluavat päästä eroon palaungeista ja ostaa alueen valtiolta lomakylien rakentamista varten. Muutaman kilometrin päässä kohoaa Doi Chiang Dao -vuori, jonka suosio matkakohteena on kovassa kasvussa. Ehkäpä sitten Pang Daengiin vedetään myös sähköt.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2005