Abdoulie Kujabi valmentaa jalkapallojunioreita myös suvaitsevaisuuteen.

”Ettei lapsi haluaisi tulla tänne uudestaan? Ei ole sellaista ilmiötä. Eikä rasismille saa minusta antaa sijaa maailmankulussa.”

Näin sanoo jalkapallovalmentaja Abdoulie Kujabi ilmeikkäällä gambiansuomellaan. Kujabi on vuonna 1997 syntyneiden jalkapallojuniorien valmentaja Vantaan Icehearts -urheiluseurassa.

On elokuinen, kaunis ilta. Pakkalan-Veromiehen tekonurmiaitauksessa viilettää liuta lapsia päät märkinä. Syötetään, kirmataan, kaadutaan, venytellään, härnäillään, nauretaan – ollaan aidoissa jalkapalloharjoituksissa.

Kujabi opastaa tarkkaavaisia lapsia loppuverryttelyssä.

”Suoristetaan oikea jalka näin, ja sitten vasen. Nyt kädet niskan taakse. Ja taas mennään alas…”

Lapsista huokuu into ja hyvä mieli.

”Moi, nähdään taas ensi viikolla!”

Kun aikoinaan Gambiassa lähes maajoukkuetasolle yltänyt Abdoulie Kujabi näki Iceheartsien ilmoituksen, hän tarttui oitis tilaisuuteen. Nyt on menossa kolmas vuosi valmentajana. Päätoimena on kolmivuorotyö lähihoitajana Kivelän sairaalassa.

Iceheartsin valmentajat ovat aina ennen kaikkea lasten kasvattajia. Tärkeimpiä tavoitteita on opastus suvaitsevuuteen.

”Puuta ei kannata yrittää suoristaa vanhana, se vain katkeaa. Tulevaisuus on näiden lasten. Heille meidän kannattaa puhua ja patistella.”

Joukkueessa on nyt viisi maahanmuuttajalasta, ja Kujabin kaitsennassa rasismiin viittaavat ilmiöt on saatu kitkettyä heti alkuunsa.

”Lapsilla on hyvä ryhmähenki, ja he ovat kavereita jo koulusta.”

Pelikaverit välittävät

Vantaan Icehearts -urheiluseuran pääkasvattaja Ville Turkka uskoo asiaansa ja kolmeenkymmeneen, nyt 15-vuotiaaseen jääkiekkoilijaansa.

Vuonna 1996 Icehearts aloitti ensimmäisellä joukkueellaan eli päiväkodeista valituilla, 6-vuotiaiden poikien ryhmällä. Heille tarjottiin ilmaiset treenit, varusteet ja halliajat.

Heille tarjottiin joukkue, jossa he eivät ikinä saisi kuulla tavanomaisessa lätkäjoukkueessa usein toistettua, mutta aina yhtä tylyä lausetta: otamme pari parempaa, saat nyt etsiä itsellesi toisen joukkueen.

Pojat tulivat perheistä, joilla ei olisi muuten ollut varaa maksaa lapsilleen harrastusta. Mukaan tuli näin paljon maahanmuuttajien ja yksinhuoltajien lapsia.

”Olin ollut kymmenen vuotta töissä lastenkodeissa, erityisluokilla ja nuorisokodeissa. Lapsilla oli yksi yhteinen piirre: ei harrastuksia”, Turkka muistelee.

Syntyi ajatus tukea lapsia nimenomaan urheiluharrastuksen avulla.

”Monta kertaa viikossa kokoontuva harrastusporukka on tiivis verkosto. Pelikaverit välittävät. On aikuisia, jotka kysyvät, miten sulla menee. Aikuisilta saa apua.”

Turkka on nähnyt, miksi maahanmuuttajien lapset joutuvat joskus ottamaan kaiken vastuun omasta vapaa-ajastaan.

”Miten maahanmuuttaja jaksaa? Hänellä on hirveä urakka tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan. Ei ole kielitaitoa. Energia menee siihen, että itse yrittää pärjätä.”

Kun Turkka kerran tiedusteli aivan arkipäiväisesti yhden pojan vanhemmalta tämän kuulumisia, vastaus oli tämä:

”Kiitos, että kysyit. Sinä olet ensimmäinen suomalainen, joka kysyi, mitä minulle kuuluu.”

Systeemi on armoton lapsille

Turkka on ollut itse kovan luokan eli ensimmäisen divisioonan jääkiekkoilija. Hän sanoo, että huippu-urheiluakin tarvitaan. Mutta joku on mennyt vikaan suomalaisessa urheilujärjestelmässä.

”Tavoitteena pitäisi olla, että kaikki ihmiset saadaan liikkumaan läpi elämän. Mutta nyt linja on vaihtoehdoton. En hyväksy sitä armottomuutta ja kovuutta, jolla lapset karsitaan pois jo hyvin nuorina, jos he eivät ole taidollisesti tarpeeksi hyviä.

Icehearts toteuttaa täysin toisia periaatteita.

Yhdellekään pojalle ei ole osoitettu ovea, vaikka myös käytöksessä olisi toivomisen varaa. Iceheartsin kasvatusihanteen mukaisesti poikia tuetaan sataprosenttisesti, kaikessa ja aina.

”Me olemme koko perheen tuki. Käymme aina kaikissa kouluneuvotteluissa, kun vanhempi soittaa ja pyytää.”

Suvaitsevuuteen on kasvatettava

Kongo, Kiina, Marokko, Venäjä… jääkiekkojoukkueessa on nyt 11 maahanmuuttajataustaista nuorta. Peräänantamattomalla työllä siitä on hitsattu poikaryhmä, jonka suvaitsevuudesta Turkka on todella ylpeä.

”Mutta ei pidä vain toivoa, että lapset itsestään oppisivat suvaitseviksi. Heidät on kasvatettava siihen”, Turkka sanoo.

Kujabi uskoo, että koko suomalaisella yhteiskunnalla on vielä pitkiä harppauksia otettavanaan tiellä kohti monikulttuurisuutta.

”Me (ulkomaalaiset) olemme tulleet tänne jäädäksemme. Tämä on todellinen tilanne. Miksei tilannetta voisi hyväksyä? Meidän lapsemme ovat syntyneet täällä, emme me lähde täältä minnekään.”

”Jos vain istutaan telkan edessä ja puhutaan siinä, mikään ei muutu. Pitää jaksaa uskoa ja uskaltaa puhua avoimesti, sitten olemme voiton puolella.

Icehearts-joukkueita on myös Helsingissä, Jyväskylässä ja Joensuussa ja jääkiekon ohella pelataan sählyä sekä jalkapalloa. Turkka tekee nyt työtä Icehearts-ajatuksen levittämiseksi laajemmalle, ja RAY tukee hanketta tämän vuoden loppuun. Opetusministeriö tukee kunnan toimialojen ja kolmannen sektorin välisen yhteistyömallin rakentamista.

”Tämä on hidas ja kallis, mutta äärettömän tehokas systeemi syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Miksi syrjäytymisestä vain puhutaan? Miten tätä pitäisi oikein käännellä ja väännellä, että päästäisiin toteutuksen puolelle?” Turkka kysyy.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10-11/2005