Suomalaisten ja yleensäkin länsimaalaisten suhtautuminen Euroopan ulkopuolisiin kansoihin ja omiin vähemmistöihinsä on jo moneen kertaan määritelty alentuvaksi ja rasistiseksi. Tutkijat ovat kaivaneet esiin kaikki kammottavimmat stereotypiat. Nyt kysytään, onko niiden hokemisesta hyötyä ja katsellaanko asioita liian yksioikoisesti.

Historiantutkija ja yliopiston opettaja Seija Jalagin toteaa, että kielteisten mielikuvien, asenteiden ja stereotypioiden jauhaminen vahvistaa niitä. Ja tämä koskee myös tieteellisiä tutkimuksia, joiden tekijät saattavat pyrkiä juuri päinvastaiseen tulokseen.

”Kun tutkitaan stereotypioita, ne nostetaan esiin. Samalla toistetaan ja siten vahvistetaan niitä.”

Jalagin on itse tutkinut kulttuurien ja ihmisten kohtaamista paneutumalla Japanin ja lännen suhteisiin. Nyt työn alla on väitöskirja, joka käsittelee suomalaisia naislähetystyöntekijöitä Japanissa vuosina 1900-1941. Hänen mukaansa Japani on siitä kiintoisa tutkimuskohde, että eurooppalaisten suhdetta maahan ei ole selitetty yksinkertaisilla valkean ja mustan teemoilla.

”Kun puhutaan eurooppalaisten suhteista maanosansa ulkopuolisiin kulttuureihin, Afrikka otetaan usein esimerkiksi ja huomiota kiinnitetään ihonväriin. Tapahtumia, asenteita ja ilmiöitä on selitetty toistuvasti erilaisilla ihonväreillä. Saadaan kuitenkin ihan toisenlainen kuva, jos huomioidaan myös henkilöiden sukupuoli ja asema yhteisössään. Lähetystyöntekijöinä niin suomalaisilla naisilla, suomalaisilla miehillä kuin kristinuskon omaksuneilla japanilaisilla miehilläkin on ollut toisistaan poikkeavat asemat”, Jalagin selittää.

Myös eurooppalaisista, länsimaalaisista, ei-eurooppalaisista tai vaikkapa afrikkalaisista puhuminen on ainakin jossakin määrin todellisuuden yksinkertaistamista. Ihmisryhmiä on helppo niputtaa puheessa yhteen, mutta harva asia on yleistettävissä kaikkiin tietyn maanosan asukkaisiin.

Jalaginin mukaan tutkimuksessa haetaan nyt laajojen yleistyksien sijasta kohtaamisten erityispiirteitä ja yksityiskohtia. Hänen mielestään tutkimuksen pitäisi sitoutua johonkin aidosti tapahtuneeseen. Jos selityksiä haetaan pelkästään rasismista, toiseudesta ja vieraan pelosta, tutkimuksesta voi tulla pelkkää abstraktia sanahelinää irrallaan käytännön tapahtumista.

”Pitäisi tutkia todellisia kohtaamisia eikä vain niiden myötä syntyneitä mielikuvia. Toisaalta sitäkään ei voi kiistää, että stereotypiat vaikuttavat siihen, miten me näemme ja miten meidät nähdään. Esimerkiksi Suomessa asuvat aasialaiset naiset törmäävät usein tietynlaisiin ennakko-oletuksiin, ja meidät suomalaiset saatetaan nähdä muualla ensisijaisesti länsimaalaisina.”

Tähän asti eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten kanssakäymistä on tutkittu lähinnä läntisestä näkökulmasta ja tutkimuksen käyttämät lähteet ovat olleet omassa kulttuuripiirissä syntyneitä. On esitetty näkemyksiä, että pitäisi kuulla myös kolonisoidun, valta-aseman ulkopuolella olevan, ääni. Toisaalta on pohdittu, onko alistetulla edes omaa ääntä.

”On luonnollista, että asioita on tutkittu ensin omista näkökulmista. Nyt tutkimuksiin halutaan mukaan ei-eurooppalaisia näkökantoja. Ihannetila olisivat laajat kansainväliset projektit, joissa molemmat puolet olisivat edustettuina. Jos tehdään haastatteluja, on syytä muistaa haastattelijan kielitaidon, iän, olemuksen ja sukupuolen vaikuttavan vastauksiin”, Jalagin kuvailee.

Hän huomauttaa, että vieraaseen kulttuuriin perehtyvä historiantutkija saa eteensä itse asiassa kaksi vierasta kulttuuria. Kun siirrytään menneeseen aikaan, omakin kulttuuri on tutkijalle vieras eikä siihen pysty hyppäämään noin vain.

Sosiaaliantropologi Anna Rastas on tutkinut rasismia ja monikulttuurisuutta, työskennellyt maahanmuuttajien parissa ja kouluttanut eri aloilla toimivia ihmisiä näihin kysymyksiin liittyen. Hänen mukaansa rasismia käsittelevä tutkimus oli Suomessa varsin vähäistä 1990-luvulle saakka. Maahanmuuttajien kasvava määrä ja suomalaisten havahtuminen tulijoihin nostivat rasismin keskustelun ja tutkimuksen aiheiksi.

”Monet määritelmät ja tutkimustavat ovat tulleet Suomeen ulkomaisen tutkimuskirjallisuuden mukana. Vertailuja muiden maiden tilanteisiin ei voi kuitenkaan suoraan tehdä, sillä rasismilla on aina tilanteeseen, aikaan ja paikkaan liityvät erityispiirteensä ja ilmenemismuotonsa.”

Rasismi on siis hankala nostaa arjesta irralleen menettämättä siitä jotakin olennaista. Rastas näkee rasismin niin moniulotteiseksi ilmiöksi, että aihe kaipaa eri tieteiden työkaluja ja eri kokijoiden välittämää tietoa. Jalaginin tavoin hän painottaa, että rasismia tutkittaessa tulisi huomioida myös muut tekijät kuten sukupuoli, ikä ja erilaiset väestöryhmät sekä tutkittavan yhteiskunnan erityispiirteet.

”Eräs rasismiin liittyvä yksioikoinen oletus on ajatus hyvästä ja pahasta, syyllisestä ja uhrista. Käsitys, etteivät alistetussa asemassa olevat toimisi tai ajattelisi rasistisesti, on myytti. Kyllä alistetutkin voivat olla alistajia ja haluttomia luopumaan rasismista. Tutkimuksessa pyritään nyt purkamaan kaikenlaisia luokitteluja ja tarkastelemaan, miten rasismi koskettaa myös valkoihoisia, muutenkin kuin syyllisyyden kautta”, Rastas sanoo.

Rastaan mukaan suomalaiset ajattelevat rasismin usein esimerkiksi pelkkinä väkivallantekoina, vaikka kyse on laajemmasta ilmiöstä. Jos ryhtyy etsimään selitystä, mitä rasismi oikein on, huomaa nopeasti olevansa oikeassa käsitteiden ja määritelmien viidakossa. Rastas siteeraa Richard Jenkinsiä, joka on epäillyt rasismin määritelmiä olevan yhtä paljon kuin aiheen tutkijoitakin. Toisaalta ongelmia voi syntyä myös siitä, jos kaikenlaista syrjintää, esimerkiksi ikään perustuvaa, sanotaan rasismiksi.

Kun lukee tiedemaailman käsitteiden määrittelyjä ja koukeroisen oloisiakin tutkimuksia, mielessä herää kysymys, onko niillä vaikutusta käytännön arkeen. Rastas vastaa heti, ettei tutkisi rasismia ja monikulttuurisuutta, jos ei uskoisi tutkimuksen vaikuttavan. Hän olettaa tutkimuksen siirtyvän koulutukseen ja opetukseen muutenkin kuin hänen omassa työssään.

Saamelaistutkimusta sisältä ja ulkoa

Saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola tuntee hyvin saamelaisiin liitetyt stereotypiat ja yksipuoliset väitteet, jotka ajoittain roihahtavat esiin. Yhtälailla tuttuja ovat saamelaisten ennakkoluulot ja asenteet valtaväestöä kohtaan. Hän on itsekin tutkinut sitä, miten saamelaisia on kuvattu, mutta sanoo kyllästyneensä stereotypioiden tutkimiseen.

”Olen viime aikoina miettinyt mieluummin sitä, mihin ihminen tarvitsee näitä yksinkertaistettuja oletuksia ja miten ne vaikuttavat ihmisten kanssakäymisessä. Kaikki kielteiseksi koettu ei kuitenkaan ole rasismia, vaan skaala stereotypioista rasismiin on laaja.”

Lehtola kertoo, että stereotypiat ilmaantuvat niin saamelaisten kuin suomalaistenkin käyttöön silloin, kun jokin eturistiriita kärjistyy. Esimerkiksi käy vaikkapa Ylä-Lapin tuorein metsäkiista. Ja jos saamelaisasussa lähtee kapakkaan, voi helpommin saada turpaansa. Mutta yleensä asenteet ovat ainakin päällisin puolin korrekteja.

”Yksinkertaistamisen tarve näkyy siinäkin, että saamelaisten asioista halutaan lyhyitä ja yksinkertaisia kommentteja. Kysymykset ovat tyyliä ’minkälainen on saamelaisten tulevaisuus’ tai ’mitä tapahtuu saamen kielelle’. Jos alan vastata laajasti, että toisaalta näin ja toisaalta niin, oletetaan, etten uskalla sanoa ajatuksiani suoraan”, Lehtola hymähtää.

Kärjistäminen ja suppeat näkökulmat näkyvät Lehtolan mukaan ennen kaikkea julkisuudessa, jossa ääripäät saavat sanottavalleen tilaa. Sen sijaan saamelaisiin liittyvää tieteellistä tutkimusta hän pitää varsin tasokkaana. Eräs huomiota saanut aihe on ollut saamelaisten ja valtion suhde. Myös paikallistasoa kuvaavia tutkimuksia on tehty. Lehtola arvioi lähestymistapojen olleen hyvinkin konkreettisia ja kertoo kaivanneensa enemmän teoretisointia.

Alkuperäiskansojen keskuudessa on keskusteltu siitä, mikä merkitys on tutkimuksen tekijän omalla alkuperällä. Lehtolan mukaan radikaalia näkemystä edustavien saamelaisten mielestä valtaväestöön kuuluvat eivät voi kunnolla ymmärtää heidän kulttuuriaan.

”Suomalaisten suunnasta on esitetty, ettei saamelaisten itse tekemä tutkimus olisi puolueetonta ja objektiivista. Oikeusministeriö on teettänyt tutkimuksia saamelaisalueiden maankäytöstä. Näihin tutkimusryhmiin ei ole otettu saamelaisia, koska heidän on ajateltu vetävän kotiinpäin. Kuitenkin suomalaisilla voi olla yhtä paljon intressejä toimia samoin. Jos saamelaisia otetaan hankkeisiin mukaan, valitettavan usein heidät halutaan informanteiksi ja tukijoiksi eikä varsinaisen työn tasaveroisiksi tekijöiksi.”

Lehtolan oma näkemys on, että sekä saamelaisten että ulkopuolisten tekemää tutkimusta tarvitaan. Tutkimukset pitävät yllä mielenkiintoa eikä suomalaisten voi olettaa ymmärtävän saamelaiskulttuuria, jos saamelaiset tuottavat itse kaiken tiedon. Pelkästään ulkopuolisten tekemät tutkimukset puolestaan saatetaan saamelaisten piirissä niputtaa yhteen niitä tarkemmin tuntematta, Lehtola sanoo.

Saamelaisten oma tutkimustyö alkoi 1970-luvulla ja se on tuonut tullessaan uudenlaisia tutkimusasetelmia ja kysymyksiä. Huomionarvoista on sekin, palaavatko tutkimustulokset saamelaisyhteisön omaan käyttöön. On myös aloja, joilla saamelaistutkijoita ei juuri ole. Ainakaan toistaiseksi luonnontieteet, lääketiede ja tekniset alat eivät ole vetäneet saamelaisia puoleensa.

Jalagin toteaa, ettei tiede etene, ellei sitä tehdä sen itsensä vuoksi. ”Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että työn tulokset voivat olla samanaikaisesti lenkkinä ketjussa, jonka avulla lisäämme ymmärrystämme maailmasta.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10-11/2005