Metsä-Botnia ja Stora Enso ovat perustamassa selluloosatehtaita Uruguayhin rajajoen varteen. Erityisesti joen toisella puolella Argentiinassa on herännyt voimakasta vastustusta hankkeita kohtaan, jopa niin, että Argentiinan ja Uruguayn voi sanoa olevan poliittisessa konfliktissa, jonka selviämisestä ei näy merkkejä. Uruguayjoen ylittävällä sillalla on osoitettu mieltä tehtaita ja niiden pelättyjä ympäristövaikutuksia vastaan.

Suunniteltujen tehtaiden tuottama selluloosamassa on tarkoitus laivata Aasian ja Euroopan paperitehtaisiin kasvavan paperinkysynnän tyydyttämiseksi.

Projekti tarkoittaa käytännössä yhä halvempaa paperia tuotettuna kehittyvän maan resursseilla sekä vientituloja ja työpaikkoja perinteisesti karjankasvatukseen tukeutuneille uruguaylaisille.

Selluloosa herättää alueella tällä hetkellä paljon intohimoja. Kansalaisjärjestöjen muodostaman verkoston edustajien mukaan selluloosatuotannon eri vaiheisiin liittyy mittava määrä ongelmakohtia.

Järjestöjä huolettavat ekologisten muutosten ohella sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset. Vaihtoehtoisten maankäyttötapojen ja niihin liittyvien työpaikkojen, perinteisen peltomaiseman sekä Uruguayn ympäristöimagon pelätään nyt olevan uhattuna. Järjestöt ovat raportoineet myös epäkohdista eukalyptusplantaasien työntekijöiden oloissa ja oikeuksissa. Nopeasti kasvavasta eukalyptuksesta kasvatetaan sellun raaka-ainetta.

Ympäristöselvitys vajavainen

Tehtaita vastustavan ryhmittymän mukaan Uruguayjoen kuumien lähteiden ympärille kehittynyt turismi ja luomutuotanto kärsivät, jos tehtaat rakennetaan. Vastustajien näkyvimpiä edustajia on urugualainen Guayubira-ryhmä, joka perustettiin edistämään alueella aikaisemmin olleiden metsäalueiden palauttamista ja perinteistä maanhoitoa. ”Meitä huolettaa erityisesti monokulttuuri-eukalyptusplantaasien mittakaava”, toteaa ryhmän edustaja Ricardo Carrere.

Etelä-Amerikassa paperintuotanto liitetään tällä hetkellä lähinnä kielteisiin asioihin: Brasilian hupeneviin sademetsiin, Chilessä Valdivissa vuoden alussa tapahtuneeseen ympäristöonnettomuuteen.

Carlos Anwandterin luonnonsuojelualueella kuoli mustakaulajoutsenia ja lähialueilla valitettiin hajuhaittoja. Tehdas suljettiin myöhemmin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa metsäteollisuus on merkinnyt varallisuuden lisääntymistä maaseutuväestön keskuudessa. Maanomistuksen ja teollisuuslaitosten historia ja nykytilanne ovat kuitenkin Etelä-Amerikassa perin erilaisia kuin Suomessa. Hyöty menee harvojen omistajien taskuun, kun taas tehtaiden sekä niiden raaka-aineentuotantoalueiden vaikutukset kohdistuvat voimakkaasti niiden lähellä asuviin.

”Korruptio aiheuttaa näissä maissa sen, ettei tehtaiden toimintaan voi luottaa. Huolimatta siitä, kuinka hyviä laitteet olisivat, aina on suuronnettomuuden mahdollisuus, kun ihmiset käyttävät laitteita”, argentiinalainen insinööriopiskelija Johanna Giovannone toteaa.

Mitä päästöihin tulee, epäluuloisuutta Metsä-Botnian rehellisyydestä on aiheuttanut erityisesti uruguaylaisten viranomaisten toteama ympäristöselvityksen vajavaisuus. Diktatuurien koettelemissa maissa kansalaiset ovat tottuneet kyseenalaistamaan ja olemaan luottamatta ”herrojen” puheisiin.

Yritykset eivät maksa veroja

Uruguayn hallinto toivoo sellutehtaiden ratkaisevan osan työttömyysongelmasta. Metsä-Botnian arvion mukaan tehdas toisi 300 suoraa ja 8000 epäsuoraa työpaikkaa alueelle. Fray Bentosin alueella, jonne tehtaat on ajateltu sijoittaa, työttömyys on erityisen suuri ongelma, eivätkä sen ratkaisuun ole aikaisemmat hallitukset pystyneet. Nyt toivotaan, että ulkomainen raha ratkaisee pulman.

Teollisuusmaiden yritysten tekemät suurinvestoinnit halutaan usein nähdä ratkaisuna kehittyvien maiden talousongelmiin. Ne voivatkin näyttäytyä niin paikallisten kuin pohjoisen poliitikkojenkin mielestä sopivan helpoilta ratkaisuilta. Mutta kehittävätkö ne lopulta paikallista osaamista?

Uruguaylaisten järjestöjen mielestä kuulostaa lisäksi arveluttavalta, etteivät maasta reippaasti raaka-aineita vievät yritykset maksa Uruguayhin veroja työntekijöiden palkkatulojen verotusta lukuunottamatta, vaan niillä on Uruguayn valtion myöntämä vapaasatama-alue. Näin ollen maahan ei käytännössä jää julkisia varoja kehittää ympäristövalvontaa eikä korvata tehtaista aiheutuneita haittoja.

Uruguaylainen tutkija Miguel A. Cabrera kyseenalaistaa Sol y Luna -verkkolehdessä voimakkaasti sellutehtaiden tuomien tulojen määrän. Hänen mukaansa Botnian miljardin dollarin investoinnista vain 20 prosenttia eli noin 200 miljoonaa jäisi lopulta Uruguayhin koneinvestointien sekä suomalaisten palkkojen viedessä karhunosan uruguaylaisten haaveilemista varoista. Kritiikin ytimessä on erityisesti se, että muut maankäyttötavat kuten karjanhoito ja viljely työllistäisivät enemmän kuin sellutehdas ja puuplantaasit.

”Sitä paitsi tehtaat käyttävät ilmaiseksi merkittäviä määriä vettä, uruguaylaisten maksamaa tieverkostoa, siltoja ja niin edelleen”, Cabrera jatkaa. Hän ennakoi myös, että tehtaiden furaani- ja dioksidipäästöjen tarkkailua varten hankittavista laitteista aiheutuu huomattavia kustannuksia.

Eukalyptus ryystää vettä

Paperintuotantoa varten kannattavin ratkaisu ovat puupellot. Erityisesti eukalyptuksen voimakas kasvu – 7-8 vuodessa korjuukypsäksi – tekee siitä ja samalla sen kasvulle suosiollisista alueista paperiteollisuuden näkökulmasta erityisen houkuttelevia.

Laajamittaiseen eukalyptuksen viljelyyn on kuitenkin esimerkiksi Brasiliassa huomattu liittyvän runsaasti ongelmia jo sen runsaan vedenkulutuksen, maisemavaikutusten että maaperän köyhtymisen vuoksi.

Puuplantaaseilla käytetään myös runsaasti tuholais- ja kasvintorjunta-aineita tasalaatuisen raaka-aineen takaamiseksi. Guayubira-ryhmä raportoi verkkosivuillaan eri puolilla maata havaituista laajojen eukalyptusplantaasien vaikutuksista: paikalliset asukkaat valittavat tuholaiskantojen kehittyneen myrkkyjä kestäviksi ja levinneen plantaaseja ympäröiville viljelysalueille.

Metsä-Botnian omistamilla plantaaseilla on käytössä metsäsertifikaattijärjestelmä, jonka tulisi minimoida torjunta-aineiden käyttö. Lisäksi yhtiö on ilmoittanut varaavansa osan hankkimistaan maista paikallisille puulajeille biodiversiteetin lisäämiseksi.

7000 neliökilometrin eukalyptus-ja mäntyplantaasit ovat tällä hetkellä noin neljä prosenttia Etelä-Amerikan pienimpiin valtioihin kuuluvan Uruguayn pinta-alasta. Yksityisten maanomistajien voi olettaa innostuvan lisäämään puupeltojen määrää merkittävästi.

Pelko perinteisen laidunmaiseman ja biotooppien muuttumisesta ei olekaan aiheeton. Lisäksi ”eukalyptusplantaasi-ekosysteemi” jatkuu Argentiinan puolelle. Uruguayn, samoin kuin Argentiinan, tärkein luonnonvara on nimenomaan hedelmällinen maaperä, ja tämä aarre saattaa nyt vahingoittua pahoin.

Kansalaisyhteiskunta voimistuu

Jos Uruguayn tehdasprojekteista on kansalaisjärjestöjen näkökulmasta ollut jotain hyötyä, se on kansalaisyhteiskunnan huomattava aktivoituminen alueella. Media seuraa tiiviisti tehtaisiin ja mielenosoituksiin liittyviä tapahtumia.

Sellutehtaiden aiheuttama ympäristökonflikti voi parhaassa tapauksessa saada huomion kiinnittymään moniin muihin ympäristöongelmiin, joista näissä maissa kärsitään. Kansalaisjärjestöt saattavat myös saada mahdollisuuden vaikuttaa sellutehtaisiin lopulta asennettavan teknologiaan, istutettujen puiden monimuotoisuuteen seka maaperän hoitoon.

Veroton vapaasatama

Valtiot voivat ulkomaisia investointeja houkutellakseen määärittää jonkin tietyn alueen vapaasatamaksi (Free Trade Zone, FTZ). Vapaasatama-alueella eivät päde emämaan lait eivätkä säännökset.

Tärkeimpänä etuna yritysten näkökulmasta on usein se, ettei niiden tarvitse maksaa veroja emämaahan. Vapaasatama-alueella yritys voi viedä ja tuoda henkilöitä ja tavaroita ilman rajoituksia tai viisumeja. Maa-alan tarjoava valtio voi halutessaan tarjota alueelle tuleville yrityksille myös muita etuuksia, kuten rajattomat energiavarat sekä koulutettua työvoimaa.

Vapaasatama-alueita on pääasiallisesti perustettu kolmannen maailman valtioihin. Ulkomaanvelka pakottaa houkuttelemaan ulkomaisia sijoittajia. Ympäristönormeja saatetaan madaltaa ja voipa valtio osallistua teollisuuslaitoksen perustamiskustannuksiinkin. Esimerkiksi Naomi Klein arvostelee kirjassaan No logo monikansallisia yhtiöitä, jotka hyötyvät valtioiden niille myöntämistä vapauksista mutta eivät sitoudu työntekijöihinsä ja kohdemaahan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2005