Intian hallituksen ongeille rakennuttamat kylät olivat tyhjillään viime keväänä, koska alkuperäiskansa asuu mieluummin itse rakentamissaan majoissa.

Car Nikobarin saarella opettajana toimiva Cecil Roberts muistelee hetkeä, jolloin tsunami iski kauniille Andamaanien ja Nikobaarien saarille. ”Heräsimme puoli seitsemältä aamulla siihen, että maailma tuntui halkeavan kahtia ja suuria halkeamia ja kuplia alkoi ilmestyä näkyviin. Juoksimme kaikki sisämaahan. Onneksi asuimme lähellä mäkeä. Kiipesimme sen päälle, ja vain joidenkin minuuttien kuluttua aallot peittivät maan. Kaikki tapahtui todella nopeasti. Todella nopeasti!”

”Istuimme mäellä ja rukoilimme yhdessä. Niin moni kuoli, että ilmassa leijui kuolleiden ihmisten ja eläinten haju, ja kaikki oli tuhoutunut.”

Katastrofin laajuutta ei ole Andamaaneilla vielä täysin tajuttu.

”Luulen, että jos pysähtyisimme miettimään asiaa, emme voisi kuin itkeä. Nyt meillä on niin paljon tekemistä, ettemme ehdi ajatella katastrofin vaikutuksia. Vielä kaksikymmentä päivää katastrofin jälkeenkään emme ole saaneet yhteyttä kaikkiin selviytyjiin. Tämä osoittaa, kuinka laaja katastrofi on ja kuinka vaikeaa pienille saarille on päästä”, hallituksen hätäaputyöntekijä Mohamed Pervais kertoo.

Maanjäristyksen ja hyökyaallon päivänä Andamaanien ja Nikobaarien hallinto ei järkytykseltään kyennyt tekemään mitään, joten ratkaisevat ensimmäiset 72 tuntia tuhlaantuivat byrokratiaan. Kun Intian armeija otti vastuun avustustoimista, se sai 12 tunnissa valmiiksi suunnitelman monimutkaisten avustustoimien toteuttamiseksi.

Kansainvälisille tai edes paikallisille kansalaisjärjestöille ei myönnetty lupaa tulla Nikobaareille. Lääkärit ilman rajoja -järjestö yritti menestyksettä päästä saarille arvioidakseen niiden tilannetta. Tämä oli varmasti yksi harvoista kerroista järjestön historiassa, jossa se ei ole päässyt alueelle, jossa sen apua olisi suuresti kaivattu.

Alkuperäiskansojen tilannetta ei vielä tiedetä, sillä virallisten lukujen luotettavuudesta ei enää ole takuita. Hallinto vääristää tietoja kuolleiden lukumäärästä. Virallisesti se on ilmoittanut, että 1 400 on kuollut ja 5 000 on kadonnut. Kuitenkin saamamme kansainvälisen raportin mukaan pelkästään Car Nikobarin saarella on 15 000 ihmistä edelleen ”kadoksissa”.

Aavekaupungit

Arvioin ryhmäni kanssa Port Blairin tuhoja kaksi tuntia hyökyaallon jälkeen. Luotettavaa tietoa ei ollut saatavilla siitä, mitä oli tapahtunut ja kenelle, koska mikään viestintäväline ei toiminut.

Kaksi päivää maanjäristyksen jälkeen, joulukuun 28. päivänä, ihmisille alkoi valjeta, mitä todella oli tapahtunut. He alkoivat kiireesti järjestää pelastustoimia ja Andamaanien ja Nikobaarien saaret asetettiin hälytystilaan.

Joitakin kuukausia sitten kirjoitin Kumppaniin merilehmien suojelutyöstä ja Pienellä-Andaamanilla elävästä onge-heimosta. Heti, kun veneet alkoivat taas hyökyaallon jälkeen kulkea, lähetin Green Life -järjestön työntekijöitä Pienelle-Andamaanille arvioimaan tilannetta ja jäin itse arvioimaan Car Nikobarin saaren tuhoja.

Molempien paikkojen infrastruktuuri oli täysin tuhoutunut. Katu, jolla niin kutsuttu Pienen-Andamaanin kaupunki sijaitsi, oli kadonnut. Pienestä-Andamaanista ei ollut paljoakaan jäljellä.

Car Nikobarin tilanne on paljon pahempi. Kymmenen metrin korkuinen aalto oli peittänyt alleen 300 metriä maata ja nielaissut kaiken, mitä sen eteen oli tullut. Alkuperäiskansat kärsivät eniten juuri tällä alueella, jota ei enää tuntisi entisekseen.

Varaudumme siihen, että pelkästään Car Nikobarilla kuolleita on noin 15 000. Työ on kesken, joten tätä artikkelia kirjoittaessani tiedossamme ei vielä ollut tarkkoja lukuja.

Pääsin Car Nikobarin saarelle sisäisen verkostomme avulla. Tilanne oli järkyttävä: vielä kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen kaksi kolmasosaa Car Nikobarin saaren ruumiista oli raivaamatta. Näin 40 ruumista kävellessäni puoli tuntia saaren lounaisosassa.

Gujaratista saapui katastrofinhallintaryhmä raivaamaan ruumiita, mutta kaksi kolmasosaa heistä lähti kuultuaan huhuja uudesta hyökyaallosta. Ainoastaan viisi ryhmän jäsentä jäi Car Nikobarille.

Ruumispusseja, hansikkaita, kasvosuojia ja henkilökuntaa oli liian vähän. Koko hallintohenkilöstö oli evakuoitu eikä halunnut palata, koska sekin oli menettänyt kaiken.

Pienessä-Andamaanissa ryhmämme on onnistunut kulkemaan vain seitsemän kilometriä rannasta kohti kaupunkia, sillä kaikki tiet ovat vaurioituneet ja veneet tuhoutuneet. Olemme kuitenkin saaneet selville, että koko onge-heimo on pelastunut.

Liikkeelle ennen järistystä

Onge-heimon selviytymistarina on kiehtova. Kolmekymmentäviisi minuuttia ennen maanjäristystä, joulukuun 26. päivänä kello 5.55 Pienen-Andamaanin pohjoisen poukaman 73 ongea saapuivat kylään numero 20. Kylät on numeroitu sen mukaan, kuinka monen kilometrin päässä keskustasta ne sijaitsevat, eli kylä 1 sijaitsee kilometrin päässä keskustasta ja niin edelleen.

Samaan aikaan norsut, karja, koirat ja silminnäkijöiden mukaan jopa käärmeet olivat alkaneet liikkua kohti mäen päällä sijaitsevaa Lal Tikrin aluetta. Eläimistä kuolivat ainoastaan ne, jotka oli turvallisuutensa vuoksi sidottu kiinni. Onge-heimolla ei ole omia nimiä eläimille, tuulelle ja merelle, vaan niitä kutsutaan yhteisellä nimellä Inyabonye (”henkeni” tai ”sieluni”).

Onge-heimon kansanperimä ilmeisesti kertoo, mitä tulee tehdä, jos havaitsee hyökyaallon merkit eli että meri vetäytyy nopeasti (tulee jonkinlainen superluode) ennen kuin suuri aalto iskee. Onget pakenivat kiireesti lähimmälle mäelle.

Kertoman mukaan muutkin alkuperäiskansat selvisivät hyökyaallosta verrattain vahingoittumattomina, joten heillä on todennäköisesti myös ollut hallussaan tämä tietotaito.

Heimot tunnistivat vaaran, mutta saarille muuttaneet intialaiset ja heidän hallintonsa eivät.

Onget aavistivat hyökyaallon ja pakenivat vuorille jo ennen maanjäristystä.

Lisää onge-vauvoja

Kaiken tuhon ja kuoleman keskellä onget ovat saaneet hyviä uutisia. Eräällä pahiten vaurioituneista alueista, Pienen-Andamaanin Hut Bayssa, syntyi vauva. Pelastusryhmä havaitsi pariskunnan ja heidän kolmen päivän ikäisen lapsensa ja heidät haettiin turvaan.

Siinä onge-heimossa, josta kerroin Kumppanissa elokuussa 2004, oli jäljellä 94 jäsentä ja määrä oli laskussa. Nyt heimoon kuuluu 97 ihmistä.

Kahdelle tsunamin koettelemalle pariskunnalle syntyi lisäksi vauva sinä aikana, kun he olivat evakossa Port Blairissa.

www.greenlifesociety.org
Käännös Minna Hjort

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005