Kesäkuun 24. päivänä vettä alkoi tulla taivaalta kuin saavista kaataen. Trooppinen sademyrsky teki pahaa jälkeä Rio Blancon alueella, jossa sateet olivat aiheuttaneet maanvyöryjä neljässä yhteisössä. Saatuaan ensimmäisen tiedon katastrofista terveysministeriön pelastusyksikkö oli heti aamulla lähtenyt matkaan nuoren lääkärin Leila del Carmen Garcia Vegan johdolla.

Joet tulvivat ja matka Matiguasista lähimpään, maanvyörymän alle jääneeseen 32 perheen Los Manceros 2:n yhteisöön vei Vegan pelastuspartiolta kymmenen tuntia.

”Lieju ylsi pahimmissa paikoissa aina vyötäisille asti”, Vega kertoo. ”Pääsimme kuitenkin perille, aloitimme pelastustyöt sekä huolehdimme loukkaantuneista.”

Seuraavan aamun sarastaessa Vegaa ja muita operaatioon osallistuneita odotti riipaiseva näky: vuorilta valunut lieju oli vienyt mukaan osan yhteisön taloista asukkaineen. Neljän yhteisön alueelta he löysivät 23 ruumista ja yli 2 000 ihmistä oli menettänyt kotinsa.

Kuukausia tapahtuneen jälkeen Leila tapaa La Patriotan yhteisön terveysasemalla sattumalta yhteisöläisiä, joille hän toi ensiavun liejun ja sateen keskelle kriittisinä tunteina. Osa heistä on kyennyt palaamaan kotiseuduilleen. Heille tämä 30-vuotias lääkäri on sankari, joka nopealla toiminnallaan saattoi pelastaa monen ihmisen hengen ja estää nopeasti kulkutautien puhkeamisen.

”Emme nukkuneet tuntiakaan kahteen vuorokauteen ”, Leila muistelee lääkärinuransa hektisintä työrupeamaa.

Häntä piinaavat kuitenkin myös ikävät muistot, sillä kaikkea ei kyetty pelastamaan. ”Pahinta oli se, kun seitsenvuotias poika kysyi aamulla suojateltassa äitinsä perään. Olimme juuri hetkeä aiemmin löytäneet hänen ruumiinsa joenuomasta.”

Kierrämme Vegan kanssa pakolaisleireissä, jonne perheitä on sijoitettu. Osa on teltoissa, osa koulumajoituksessa ja osa markkinapaikalla, jossa jokainen perhe ahtautuu yöksi muutaman neliön tilaan. Kotinsa menettäneiden epätoivo kasvaa päivä päivältä, sillä Nicaraguan hallitus näyttää jättäneen heidät oman onnensa nojaan elämään Punaisen Ristin ja YK:n ruoka-avustusten turvin.

Vaikka itse katastrofin aikana kriisinhoito onnistui Leilan mukaan hyvin, niin katastrofin jälkihoito ontuu pahasti. Se kuuluisi valtion instituutioille, jotka terveysministeriötä lukuunottamatta loistavat poissaolollaan. Toinen kysymys on se, miten luonnononnettomuuksien tuhovaikutuksia ja köyhien maaseudun ihmisten haavoittuvuutta niiden edessä kyetään vähentämään tulevaisuudessa. Jotta Leilan ei tarvitsisi taas ensi kesän sateiden aikana johtaa pelastusprikaatia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005