Charles Milleriltä ilmestyi vuonna 1971 kirja mielipuoliseksi luonnehditusta rautatiestä ”The Lunatic Express”, jonka ”tarkoitusta ei voi aivoilla ymmärtää jonka lähtöpistettä ei tiedetä jonka määränpäätä ei tunneta joka on mielipuolinen ratalinja.” Tämä yli 500-sivuinen kirja on tositapahtumiin perustuva kertomus Mombasan ja Kampalan yhdistävän rautatien rakentamisesta 1800-luvun lopulla. Se on kuvaus sulttaaneista ja heimomonarkeista, tutkimattomista alueista, kolonialismista ja kilpailusta Itä-Afrikan herruudesta.
Selaan omaa milleriäni meluisalla Nairobin rautatieasemalla, joka on yksi Ugandaan johtavan radan pääasemista. Minun lisäkseni monet muutkin ovat päättäneet matkustaa historiallisen elämyksen tarjoavalla yöjunalla Kenian rannikolle Mombasaan. Löydän makuupaikkani helposti yövahdin antaessa samalla tarkat ohjeet siitä, miten jokainen voi suojata matkatavaransa pitkäkyntisiltä varkailta: ovi hakasella lukkoon ja ikkunat tiukasti kiinni koko matkan ajan, etteivät matkatavarat katoa asemille pysähtyvästä junasta. Ja sitten vielä ilmoitusasia: illallinen tarjoillaan ravintolavaunussa kello kahdeksan.
Yksiraiteisen rautatien rakentaminen alkoi Mombasasta vuonna 1896, ja sen toteuttajana oli yhtiö nimeltä British East Africa Company. Suurin osa työvoimasta tuotiin britti-imperiumin hallussa olleesta Intiasta. Monen Keniassa nykyään asuvan aasialaisen sukuhistoria juontaakin juurensa rautatien rakentamiseen. Epäinhimillisten työolosuhteiden lisäksi ihmishenkiä verottivat villieläimet. Yksi kuuluisimmista ja elokuvaksi asti päätyneistä murhenäytelmistä tapahtui vuonna 1900 Kiman asemalla. Yöunilla ollut poliisi-intendentti C.H.Ryall heitti henkensä leijonan loikattua ikkunasta sisälle vaunuun ja raahattua saaliin samaa reittiä ulos läheiseen pusikkoon.
Vuonna 1903 virallisesti käyttöön otettu Ugandan rautatie maksoi siihen aikaan huimat viisi miljoonaa puntaa. Mielipuoliseksi haukuttu ratahanke oli valmistuttuaan suuri logistinen saavutus, joka oli strategisesti ja taloudellisesti hyvin merkittävä sekä Ugandalle että Kenialle. Rautatie mahdollisti aikaisemmin härkävankkureilla kuljetettujen raskaiden tavaroiden toimittamisen pitkälle sisämaahan sekä kahvin ja teen viennin. Rataa käytettiin tukahduttamaan orjakauppa ja ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisia vastaan, kun he pitivät hallussaan nykyistä Tansaniaa. Myös Kenian pääkaupunki Nairobi syntyi rautatiestä, kun alkujaan maa-alueita hallinnut maasai-heimo pakotettiin siirtymään pois tulevan radan tieltä.
Entisaikojen ruokalistaa noudattava illallinen alkaa sosekeitolla, jonka syömisen kanssa saa olla tarkkana äkkijarrutuksia tekevässä junassa. Kylki kyljessä ahtaassa ravintolavaunussa istuminen tuo tunnelmaa. Valkoisiin univormuihin pukeutuneet, kiireen hermostuttamat tarjoilijat muistuttavat 1940-luvun mustavalkoelokuvista. Ruokalistan lisäksi tarjoilijoiden asut ovatkin ainoa jäänne viime vuosisadan loistosta, jolloin ruoka tarjoiltiin hopealautasilta villiä luontoa ihailemaan saapuneille aristokraateille.
Toista alkupalaa, kalapuikkoja ja tartar-kastiketta, odotteleva kenialainen pöytäseuralaiseni kertoo, että kiiltonsa menettäneet hopealautaset olivat käytössä vielä muutamia vuosia sitten. Ovat tainneet kadota parempiin pöytiin, hän toteaa valittaessaan samalla palvelun heikentynyttä tasoa. Mallikappaleita menneen ajan astiajäämistöistä voi käydä ihailemassa rautatien historiasta kertovassa Nairobin rautatiemuseossa.
Pääruoaksi syömme haudutettuja kasviksia ja vaihtoehtoisesti joko kanankoipea tai lihasuikaleita riisin tai paistettujen perunoiden kera. Kana tyydyttää näläntunteeni, vaikka ruokaa ei mitenkään ruhtinaallisesti olekaan tarjolla. Lopuksi vielä nautimme kuivakakkupalan brittiläishenkisen jälkiruokakastikkeen, kahvin ja maitoteen kera.
Jollakin tavalla suttuisen illallisen jäljiltä olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen olotilaani käpertyessäni peiton alle. Puhtaiden lakanoiden välissä uni tulee helposti. Kokemuksia haluavalle kolme kertaa viikossa kulkeva juna on ehdoton vaihtoehto Mombasaan lentämisen sijaan. Matkan varrella avautuvasta upeasta luonnosta, jota presidentti F.D.Rooseveltkin kävi aikoinaan ihastelemassa, nauttii enemmän valitsemalla yli 12 tuntia kestävän päiväjunan.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005