Maya Rosenfeld

Akateeminen, radikaali ja nainen – nämä kaikki ominaisuudet tekevät tohtori Maya Rosenfeldista tyypillisen Israelin rauhanliikkeen edustajan. Kun tulee radikaalista kodista, on jo lapsena kirjoittanut poliittisia runoja ja toiminut aktiivisesti miehitystä vastustavissa järjestöissä, ei ehkä ole yllättävää, että israelilaisen tutkijan väitöskirjan aiheena on palestiinalainen pakolaisleiri.

Maya Rosenfeldin tutkimus palestiinalaisista pakolaisista on yksi kattavimmista ja systemaattisimmista, mitä on koskaan tehty. Näkökulma on historiallinen ja kattaa ajan pakolaisleirin perustamisesta 1949 aina 1990-luvun puoliväliin, kolmen pakolaissukupolven ajalta.

Palestiinalaisia tutkittaessa pakolaiskysymys on aina yksi keskeisimmistä, ja pakolaisilla on ollut merkittävä rooli palestiinalaisen itsenäisyystaistelun ylläpitämisessä.

”En nähnyt pakolaisia leireissä uhreina vaan ihmisinä, jotka ovat rakentaneet itse elämänsä ja muuttaneet itseään oman toimintansa kautta”, Rosenfeld selittää.

Kirjan nimessä ”miehityksen kohtaaminen” viittaakin aktiiviseen prosessiin, jolla pakolaiset kohtasivat Israelin miehityksen pakolaisleirissä koulutuksen, työn ja poliittisen aktivismin kautta.

Samalla Rosenfeldin tutkimus onkin tutkimus myös Israelin miehityksestä.

”Tarkastelen miehitystä keskeisimpänä ihmisten elämään Israelissa ja Palestiinassa vaikuttavana tekijänä. En halunnut tutkia miehitystä pelkkänä rakenteena vaan myös sitä, mitä miehitys tekee ihmisille, jotka elävät siinä.” Rosenfeld päätyi siis yhdistelmään: miehitys ja pakolaiset.

 


Dheishehin pakolaisleiri vuonna 1973.

Työ, koulutus ja politiikka

Israelilainen tutkija palestiinalaisessa pakolaisleirissä ei ole mikään kovin yleinen ilmiö. Tutkimuksen tekemisessä Rosenfeldia auttoi paitsi hänen sujuva arabiankielen taitonsa, myös hänen pitkäaikaiset yhteytensä pakolaisleiriin. Ensimmäisen kerran Rosenfeld saapui Dheishehin pakolaisleiriin jo ennen ensimmäisen intifadan puhkeamista, kesällä 1987, kirjoittaakseen artikkelisarjan pakolaisleirin ihmisistä. Intifadan aikana hän palasi pakolaisleiriin yhä uudelleen ihmisoikeusaktivistina.

Näinä vuosina hän solmi tiiviitä yhteyksiä pakolaisleirin ihmisiin, ja tämä läheisyys on myös luettavissa tutkimuksen sivuilta.

”Jokainen leirissä tunsi minut, piti minua sukulaisenaan, läheisenä ystävänään. Suhteiden luominen vaati vuosien ponnistelua. Samalla pakolaisille oli hyvin selvää, mikä minua kiinnosti; keskustelin heidän kanssaan heille tärkeistä ja keskeisistä asioista.”

Monet asiat herättivät nuoren aktivistin kiinnostuksen Dheishehin leirissä, ja ne päätyivät myöhemmin hänen tutkimukseensa.

”Ihmisten selviäminen vaikeissa olosuhteissa ja heidän ‘odottamattomat’, stereotypioiden vastaiset saavutuksensa kiehtoivat minua.”

Rosenfeld huomasi esimerkiksi jo vuonna 1987, että suuri osa leirin nuorista miehistä oli vankilassa; melkein jokainen oli poliittisesti aktiivinen ja jokaisesta tuli siis myös poliittinen vanki jossain vaiheessa.

”Tutkimukseni aikana huomasin, että vankilassa tapahtui jotakin lähes ihmeellistä. Monet tulivat vankilaan välinpitämättöminä. Kokemuksena vankila tietysti oli kielteinen, mutta sillä oli suuri vaikutus poliittiseen tietoisuuteen ja oppimisprosessiin.”

Maya Rosenfeldin tutkimuksen kenttätyö tehtiin 1992-96. Sen ja nykyhetken väliin mahtuvat sekä Oslo-prosessi että toisen kansannousun puhkeaminen vuonna 2000. Neljä viime vuotta ovat olleet katastrofaalisia myös Dheishehin pakolaisleirille. Rosenfeldille termin ”toinen intifada” käyttäminen on kuitenkin vaikeaa.

”Viimeaikainen kehitys on kaikki ollut Israelin sotapolitiikan tulosta. Ihmiset eivät pääse töihin, kotikylä erotetaan muurilla lähimmästä kaupungista, ei ole tarpeeksi rahaa saattaa lasten koulutusta loppuun. Kaikki tämä on Israelin toimien seurausta, ei palestiinalaisen aktivismin.”

Kuva: Dheisheh kaupunki vuonna 1989. (Kuvaaja: xxx_nimi_tähän
Dheishehin pakolaisleiri kaupungiksi kasvaneena vuonna 1989.
 

Kahden valtion ratkaisu

Palestiinalaisten pakolaisten paluuoikeus on kansainvälisesti tunnustettu. Rosenfeldin mukaan ratkaisu pakolaisongelmaan on löydettävä, mutta käytännössä mahdolliset ratkaisut eivät voi olla enää samoja kuin puoli vuosikymmentä sitten.

”Jos kansainvälinen yhteisö olisi painostanut Israelia toteuttamaan pakolaisten paluuoikeuden oikeaan aikaan, asiat olisi voitu ratkaista jo 1948-49. Viivästyminen on pahentanut tilannetta.”

Rosenfeld tarkastelee paluuoikeuden toteuttamista kahdesta eri näkökulmasta, historiallisen muutoksen ja nationalististen liikkeiden kautta.

Sekä Israelin valtio että palestiinalainen kansallisliike ovat valinneet suunnakseen kahden valtion ratkaisun, ja pakolaisongelman ratkaisu voidaan nähdä osana tätä kokonaisratkaisua.

”Oslo-prosessin olisi pitänyt nostaa pakolaiskysymys esiin ja haastaa se käytännön tasolla. Koko idean olisi pitänyt olla sosiaalisesti ja taloudellisesti elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luominen. Tämä olisi mahdollistanut palestiinalaisille paluun uuteen kotimaahan pakolaisten sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja emotionaalisia tarpeita vastaavalla tavalla.”

Myös itse pakolaiset ovat nyt erilaisia kuin vuonna 1948. He eivät enää ole maanviljelijöitä ja riippuvaisia maasta vaan elävät kaupunkimaisissa ympäristöissä. Koulutus ja poliittinen aktivismi ovat muokanneet yhteisöjä.

”Kun ihmiset joutuvat pois normaalista elämästään ja kodeistaan, he unelmoivat paluusta takaisin samanlaiseen elämään. Nykyään, 57 vuotta pakolaisuuden syntymisen jälkeen, nuoret pakolaiset tuskin unelmoivat maan kyntämisestä ja vihannesten kasvattamisesta. He kaipaavat sitä, mikä heille oikeutetusti kuuluu, he unelmoivat nauttivansa samoista asioista kuin muutkin ihmiset.”

Osana ratkaisua Maya Rosenfeld näkee myös israelilaisten itsetutkistelun. Monien palestiinalaisten tavoin hän suree Jasser Arafatin kuolemaa.

”Israelissa ihmiset eivät ole pysähtyneet ajattelemaan Arafatin demonisoinnin mittakaavaa, mihin koko yhteiskunta mediaa, hallitusta ja armeijaa myöten osallistui. Kolmen vuoden ajan Arafatin päämajaa pommitettiin ja piiritettiin, ja häntä estettiin toteuttamasta rooliaan vaaleilla valittuna johtajana. Israelin on pian käsiteltävä rikolliset tekonsa ja asenteensa, muuten kaikki muu on turhaa.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2005