Marokon entisen pääkaupungin Fèsin elokuvateatterissa pyöri 1980-luvun lopulla yksi vuosikymmenen tärkeimmistä toimintaelokuvista, Espanjassa kuvattu Conan Barbaari (1982). John Miliusin ohjaaman spektaakkelin pääosassa ”näytteli” entinen Mr. Universum Arnold Schwarzenegger. Ei mieliesiintyjäni, mutta mitäpä nääntynyt turisti ei päivän päätteeksi olisi tehnyt rentoutuakseen. Teatterihan olisi hyvällä tuurilla jopa ilmastoitu – siis sinne!
Milius saattoi vetää yleisöä osaksi siksi, että hän oli jo 1970-luvulla tehnyt Tangeriin sijoittuneen kidnappausdraaman, jota tähditti Sean Connery. Oli niin tai näin, Conan Barbaari oli houkutellut paikalle valtavasti miehiä, joiden naisseuralaiset vaikuttivat vähemmän innostuneilta.
Kipusimme poikaystäväni kanssa valtavan puukatsomon takariviin. Valojen sammuessa alkoi rankkasateeksi luulemamme ropina. Vähitellen tajusimme, että ääni tuli marokkolaisen elokuvakansan vastineesta popcornille eli auringonkukansiemenistä. Niiden syöjistä taitavimmat sylkivät kuoret yhdestä suupielestä puulattialle ja polttivat sätkää toisesta. Eikä näkyvyyttä haitannut savu kiemurrellut saliin vain tupakasta.
Tavanomaiseen tapaan esitys alkoi mainoksilla. Yhdessä niistä suomalaisen sairaanhoitajan kanssa avioitunut marokkolainen jalkapallotähti kehui paikallista appelsiinimehua: alkuhan oli lupaava kuin ystävyysseurailtamissa.
Mainosten jälkeen kankaalle räiskähti kaitafilmilaatua oleva traileri, tekstien mukaan ensimmäinen Fèsissä tehty toimintaelokuva. Silmiemme ohi vilistivät nähtävyyskierroksemme kohteet kuninkaan portista vanhan kaupungin nahkureiden parkkisammioihin. Tuttujen maisemien näkeminen valkokankaalla herätti katsojissa yhtä paljon hilpeyttä kuin jännityselokuva Gorkin puiston Helsingissä kuvatut ”venäläisjaksot” suomalaisissa. Trailerin kömpelöhköt tappelut olivat suorastaan hellyttäviä, koska paljastivat näyttelijöiden hakkaavan toisiaan vain leikisti. Ääniraidalla soittivat paikalliset muusikot.
Itse Conan Barbaarin elementit koostuvat seksistä ja ruumiillisesta itseihailusta. Kehyskertomuksena on kasvutarina, jossa myyttisen Pohjolan poika Conan varttuu miekkataistelijaksi ja soturiksi. Muskelinsa hän saa pyörittämällä orjuusaikanaan eräänlaista valtavaa myllyä, asunaan vain pikkuruinen lannevaate. Tarinaa on sittemmin kritisoitu yli-ihmisopista ja väkivaltaisuudesta, joskin ihailijat korostavat upean musiikin ohella elokuvan moniulotteisuutta ja vertauskuvallisuutta.
Esityksen aikana kävi selväksi, ettei osa yleisöstä ollut paikalla kiinnostuksesta elokuvan juoneen, saati syvempiin tulkintoihin siitä. Salissa vaihdettiin jatkuvasti paikkoja, tavattiin tuttavia ja säntäiltiin hakemaan juotavaa tai purtavaa. Itseaiheutetut tauot eivät todennäköisesti katsomista juuri haitanneet, sillä esityskopio oli naarmuinen, haalistunut ja liimattu kasaan useista kohdista. Viimeisenä niittinä koneenkäyttäjä näytti kelat epäjärjestyksessä.
Schwarzeneggerin filmit eivät yleensäkään etene puheen varassa. Arskan normaali repliikkihän on jonkinlainen korahdus, joita puheripulin yllättäessä suolletaan useampi peräkkäin.
Sen sijaan ne fèsiläiset, jotka keskittyivät seuraamaan Conanin kohellusta, pitivät ääntä muidenkin näyttelijöidenkin edestä. Meno oli yhdistelmä Rocky Horror Picture Showta ja lastenteatteria ”Varo, se on takanasi” -huutoineen. Naurunremahdukset olivat runsaimpia kohtauksissa, joihin käsikirjoittajat John Milius ja Oliver Stone eivät ehkä olleet tarkoittaneet huumoria.
Olisi kuitenkin ylitulkitsemista tai toiveajattelua sanoa, että väkivaltaa ja paljasta pintaa koskeneet reaktiot olisivat kummunneet pelkästä ironiasta tai kriittisestä suhtautumisesta machopullisteluun sinänsä. Schwarzeneggerin testosteroni tuntui illan kuluessa pumppautuvan yleisöönkin.
Alun karnevaalitunnelma ei ollut näytöksen loppupuolella enää vain hyvin kuuma, vaan myös epämääräisen aggressiivinen. Ei olisi tullut mieleenkään muistuttaa lähipenkin ketjupolttajaa paloturvallisuudesta, saati soittaa poskea Arskan aivottomuudesta.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2005