Leraton tarina, osa II

Kuva: Lerato Sibanyoni (Kuvaaja: Mark Waller

Ihmisen, jonka läheinen kuolee aidsiin, on yritettävä tulla toimeen ahdistavan tyhjiön kanssa, jonka vainajat jättävät jälkeensä. Usein nämä ihmiset jätetään oman onnensa nojaan.

Vuonna 2003 kirjoitin Kumppaniin jutun eteläafrikkalaisessa Soshanguven kaupungissa asuneesta Mumsy Sibanyonista. Mumsy oli kuolemaisillaan aidsiin. Häntä hoitivat tyttäret Lerato ja Nozipho.

Mumsy oli poikkeuksellinen aids-potilas, sillä hän halusi innokkaasti tulla haastatelluksi sairaudestaan ja siitä, kuinka mahdotonta hänen oli saada kunnon lääkitystä. Hän vähät välitti häpeästä ja tabusta, jotka aidsiin usein yhdistetään.

Mumsy kuoli muutama kuukausi kuvan ottamisen jälkeen. Lerato oli 14-vuotias, hänen siskonsa viitisen vuotta vanhempi.

”Kaikki oli pitkään ihan hyvin”, Lerato kertoo. ”Olin surullinen, mutta sitten tilanne paheni. Huomasin, etten voinut puhua surustani kenellekään, en edes perheelleni. He teeskentelivät, että mitään ei ollut tapahtunut. Mutta minä tiedän, minne äitini on haudattu ja miksi.”

Lerato on nyt 16-vuotias ja vaikuttaa yhtä ulospäinsuuntautuneelta ja itsenäiseltä kuin muutama vuosi sitten. Hän on kuitenkin kokenut kovia, eikä hän saanut minkäänlaista apua tai tukea Mumsyn kuoltua.

”Isoäitini, jonka luona asun, ja muut perheenjäseneni ovat läheisissä väleissä keskenään, mutta minä en enää tullut heidän kanssaan toimeen. Tilanne paheni, kun ikävöin äitiäni niin kipeästi, eikä kukaan tuntunut välittävän. En sietänyt koulua ja vihasin kotona olemista.

”Perheeni sanoi vain, että minulle kävisi niin kuin äidilleni. Kaikki pelkäävät aidsia todella. Siihen sairastuminen on pahinta, mitä voi tapahtua. He siis manasivat minulle pahinta satuttaakseen minua. En ole koskaan tuntenut isääni, mutta isoäitini sanoi, että minun kannattaisi etsiä hänet käsiini, sillä en ollut enää tervetullut heidän kotiinsa.”

Niinpä Lerato karkasi kotoa viime kesäkuussa. Kuukausien ajan hän asui eri ystävien luona Soshanguvessa.

”Kukaan perheenjäsenistäni ei tullut etsimään minua. Lopulta ystävieni vanhemmat kuitenkin pakottivat minut palaamaan kotiin.” Silloin Lerato yritti itsemurhaa.

”En riitele perheeni kanssa, jos en näe heitä. Niinpä asun nykyään erillisessä huoneessa talon pihalla. Ajattelen paljon äitiä ja lapsuuttani. Hän oli minulle niin kiltti. Juttelimme paljon. Muuten en pysty ajattelemaan menneitä.”

”Haluan panna asiat järjestykseen. En päässyt viime vuonna 11. luokalta. En halua jättää koulua kesken, koska sitten minulla ei olisi mitään. Niinpä opiskelen nyt uudessa koulussa ja yritän uudestaan.”

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2005

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu