Aamukahvi läikkyi rinnuksille, kun luin Helsingin Sanomien juttua maailmankuulun nigerialaismuusikon Femi Kutin konsertista Helsingin Savoy-teatterissa. Yleensä niin kovasti arvostamani kulttuuritoimittaja aloitti keikka-arvionsa toteamalla, että ”Femi Kutin afrobeat on paljon lähempänä funkia kuin afrikkalaista musiikkia”.
Siis eihän noin voi sanoa.
Mitä oikein on se ”afrikkalainen musiikki”, johon kirjoittaja viittasi? Ehkäpä jotain rummunsoittoa pölyisellä kyläraitilla ja moniäänistä kysymys-vastaus-laulua? Tai kenties kongolaista kitarapoppia, tuota takavuosina täkäläisilläkin maailmanmusiikkiareenoilla niin suosittua soukous-rumbaa?
Funkia tuo ”afrikkalainen musiikki” ei ilmeisesti ainakaan voinut olla. Ei vaikka Femi Kuti sekä etenkin hänen edesmennyt isänsä Fela ovat tehneet elämäntyönsä juuri soittamalla tuota funkahtavaa, saksofoneihin ja trumpetteihin tukeutuvaa rytmikästä orkesterimusiikkiaan, afrobeatia tai afrofunkia.
Kuka sanoisi vaikkapa meidän kiteeläisestä musiikkivientiylpeydestämme, että ”Nightwish-yhtyeen metallimusiikki on paljon lähempänä heavy rockia kuin suomalaista musiikkia”?
Vaikka ei tässä ole mitään uutta. Niin kauan kuin minä muistan, on täällä vierailleiden Afrikan nimekkäimpien artistien haastatteluissa miltei säännönmukaisesti kysytty, miksi heidän musiikkinsa on niin modernia ja sähköistä – eikä siis ”afrikkalaista”.
Alkujaan Beninistä kotoisin oleva maailmanmusiikkitähti Angelique Kidjo vastasi meille suomalaistoimittajille kerran vuosia sitten, että hänen kotikylässään pikkupojat osasivat joka tanssiliikkeen Michael Jacksonin uusimmalta videolta. ”Se on afrikkalaista todellisuutta. Ja se, joka sanoo, että Afrikassa pitäisi tehdä afrikkalaista musiikkia eikä modernia musiikkia, ei tiedä paskaakaan, mistä puhuu.”
Mitä sitten ihan oikeasti on tämän päivän moderni afrikkalainen musiikki? Tuokin kysymys on hankala, koska Afrikkahan on kokonainen maanosa. Kun Senegalissa on soitettu mbalaxia, Ghanassa highlifea ja Zimbabwessa chimurengaa, niin Malissa tai Etiopiassa on ollut ihan omat musiikkityylinsä ja Etelä-Afrikassa on kuunneltu township-poppia, mbaqangaa, ja sittemmin paikallista house-teknoa, kwaitoa.
Kokonaisista musiikkityyleistä oikeastaan vain reggae, rai ja kongolainen rumba ovat onnistuneet isommassa mitassa ylittämään Afrikan maiden rajoja.
Tämän hetken afrikkalaisten musiikkitrendien kiistaton ykkönen on maanosan lähes joka kolkassa huippusuosittu paikallinen hiphop. Jos haluaa tietää, mitä Afrikan nykymusiikissa tapahtuu, suosittelen tutustumista esimerkiksi eteläafrikkalaisen Skwatta Kampin tuotantoon tai Nairobin gettonuorten Kilio cha haki -albumin yhteiskuntakriittiseen kenialaisrappiin. Senegalilaisen Positive Black Soul -bändin Didier Awadin sooloalbumista Un autre monde est possible voisi puolestaan povata uutta afrohiphopin klassikkoa. On se niin groovya, niin sympaattista, ja ah niin afrikkalaista
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2005